Sisällön tarjoaa Blogger.

Esitykset ja muu iltaohjelma Silversealla

Olemme useiden eri varustamojen laivoilla risteillessä nähneet useita hyviä ja myös monia vähän vähemmän hyviä esityksiä. Olemme kuunnelleet ratkiriemukasta stand upia ja joskus lähteneet kyllästyneenä pois. Kaikkia on mahdotonta miellyttää ja kun ohjelmaa tehdään suurelle yleisölle, joku pettyy aina. Odotimme Silversean esityksiä suurella mielenkiinnolla. Emme missään nimessä odottaneet liikoja, sillä tiesimme, ettemme varsinaisesti olleet varustamon ydinkohderyhmää ikämme  puolesta. Se tuli huomattua myös esityksiä seuratessa.




Ensimmäisenä iltana olimme aikaerosta vielä sen verran väsyksissä, ettemme jaksaneet illallisen jälkeen juuri muuta kuin raahautua sviittiin nukkumaan. Seuraavana aamuna hovimestarimme kyselikin jo huolestuneena oliko meillä kaikki hyvin, kun menimme niin aikaisin nukkumaan. Mitä pidemmälle risteily eteni, sitä enemmän mekin aloimme kuitenkin olla jo Etelä-Amerikan ajassa ja pirteitä iltaisin. Reilussa parissa viikossa tuli katsottua esitys jos toinenkin ja tutustuttua muuhun yöelämään, tai tässä tapauksessa lähinnä, iltaelämään. 

Varsinaista yöelämää Silversean yleisiltä alueilta ei oikein löydy. Puolen yön jälkeen saattaa baarissa tavata pari satunnaista lasin äärellä juttelevaa matkustajaa, mutta muuten on hiljaista. Baareilla ei ole varsinaisia aukioloaikoja, vaan ne pidetään auki niin kauan kuin asiakkaita riittää. Tässä yhteydessä lienee paikallaan muistuttaa, että Silversean risteilyjen hintaan kuuluu myös alkoholitarjoilu aina shampanjaa ja konjakkeja myöten. Asiakaskunta vain on erilaista kuin Tallinnan ja Ruotsin risteilyillä, joten "ilmainen" alkoholi ei houkuttele juomaan yömyöhään. Juomisintoa vähentää myös risteilyn pidempi kesto ja mielenkiintoiset satamat, joissa ollaan välillä hyvinkin aikaisin.





Aivan ensimmäisenä iltana, laivan vielä ollessa Buenos Airesin satamassa, risteilyemäntämme Vicky tuli tervehtimään meitä ja kyselemään olemmeko kenties pistäneet merkille, että olemme nuorimmat matkustajat laivalla. No, olimmehan me. Samaan hengenvetoon Vicky sanoi, että meidän pitäisi tulla kertomaan hänelle, jos haluaisimme jotain nuorekkaampaa ohjelmaa laivalle. Hän voisi järjestää jotain. Jostain syystä (koska olemme vaatimattomia suomalaisia) emme koskaan pyytäneet Vickyltä mitään nuorekkaampaa ohjelmaa, vaan menimme sillä mitä jokapäiväisestä matkaohjelmasta löytyi.

Osallistuimme päivisin triviaan ja shuffleboardiin sun muihin vanhemmille matkustajille räätälöityyn ohjelmaan, kuten päiväohjelmaa Silversealla -postauksesta ehkä jo aiemmin luittekin. Iltaisin me kuuntelimme oopperaa, jazzia, klarinetistia, viulukonserttia, klassisia gaala konsertteja ja klassikoita 70- ja 80-luvuilta jne. Siis kaikkea sellaista, jota emme ikipäivänä lähtisi normaalisti kuuntelemaan. Emme voi sanoa olleemme ihastuksesta sekaisin joka esityksestä, mutta olihan se mielenkiintoista laajentaa näkemystä erilaisten esitysten maailmasta. Muilta kuulemiemme kommenttien perusteella jokainen esiintyjä tuntui olevan erinomainen omalla alallaan. Ja onhan siinä oltavakin, koska vierailevat tähdet oli lennätetty ympäri maailmaa vetämään pari esitystä viidelle sadalle matkustajalle. Vierailevien artistien lisäksi laivalla oli myös vakinaiset esiintyjät, The Voice's of Silversea. He vetivät hyviä esityksiä monena iltana.








Suklaabuffetti ja disco


Neloskannella sijaitsevan show loungen / teatterin lisäksi kaikenlaista ohjelmaa oli myös muualla. Nämä muut ohjelmat olivatkin pääsääntöisesti hyvin mielenkiintoisia. Esimerkiksi kello 22:30 järjestetty suklaabuffetti oli melkoinen hitti. Tarjolla oli niin suklaista syötävää kuin juotavaakin. Emme tainneet nähdä panorama loungea kertaakaan risteilyn aikana niin täyteen pakkautuneena ja suuri osa paikalle saapuneista jäi sulattelemaan suklaita myös tanssilattialle. Sinä iltana oli koko risteilyn parhaat bileet ja allekirjoittanutkin tanssi jalkansa kipeiksi. Ihan viimeisintä tanssimusiikkia ei silti uskaltanut toivoa. Kun DJ soitti illan ensimmäisen 2000-luvulla sävelletyn kappaleen, kuului yleisöstä hyvin pian: "Vaihdettaisiinko takaisin 70-luvulle"!  





Tähtien ihailua


Itseasiassa vielä suklaabuffetiakin suurempi hitti oli kohdeasiantuntija Nicky Sepsasin pitämä tähtien bongausilta. Hän piti ensin lyhyen, mutta vaikuttavan luennon tähdistä ja siitä kuinka ne ovat näytelleet merkittävää roolia entisaikojen laivamatkustamisessa. Aikana ennen kompassia ja kehittyneitä laitteita, merellä suunnistettiin yöaikaan tähtien avulla. Luennon jälkeen panorama loungesta otettiin puhelinyhteys komentosillalle ja kapteeni sammutti Silver Spiritin ulkovalot, jotta me pystyimme ihastelemaan linnunrataa. 

Olimme keskellä merta, eikä missään lähimaillakaan ollut mitään valoja. Tähtitaivas levittäytyi yllämme kirkkaana. Onneksi ei ollut pilvinen ilta. Etsimme taivaalta Etelänristiä, joka on neljän tähden muodostama tähtikuvio. Täällä Pohjolassa taivaalle katsellessa, tulee yleensä aina etsineeksi Pohjantähteä. Eteläisellä pallonpuoliskolla vastaavaa napatähteä ei kuitenkaan ole olemassa, joten Etelänristi (Southern Cross) toimii vastaavana suunnistustähdistönä. Vaikka Tomi onnistuikin löytämään Etelänristin vaivatta (minä en), olin ihan tyytyväinen, että kapteenillamme oli hieman kehittyneemmät vempaimet käytössään. Tähtien tiirailu pimeällä laivan kannella oli kuitenkin oikein kiva kokemus, vaikkei nyt näkemämme tähtitaivas vetänytkään vertoja Australian erämaassa näkemällemme, puiden latvoista alkavalle milkywaylle.


Hulvattomin esitys


Viimeisenä iltana oli kaikkien aikojen esitys. Sitä olimme odottaneet jo risteilyn ensimmäisistä päivistä alkaen. Kyseessä oli risteilyemäntämme Vickyn oma show "Ship happens". Kuten olen tainnut jo useaan otteeseen mainita, Vicky Van Tassel on ehdottomasti paras risteilyemäntä ikinä. Hän on hulvattoman hauska ja onnistuu hurmaamaan kaikki matkustajat iästä huolimatta. Hän on ennen esiintynyt The Voice's of Silversea ryhmässä. Hänen shownsa oli sekoitus stand upia ja musikaalia. Meitä varoitettiin etukäteen menemästä istumaan kovin lähelle lavaa, koska hän usein ottaa matkustajia mukaan showhunsa. Kieltäydyimme kuitenkin uskomasta tätä ja niin Vicky päätyi esityksen aikana mm. Tomin syliin juomaan hänen siideriään. Kaikki ulvoivat naurusta esityksen alusta loppuun asti. 





Esitysten sun muiden lisäksi laivalla luonnollisesti voi kuluttaa aikaansa kasinolla pelaamalla. Jotenkin aivan huomaamatta sain pidettyä Tomin pois pelaamasta koko risteilyn ajan. Osittain tässä toki auttoi se, että Chilen vesillä risteillessämme kasino pysyi kiinni melkein viikon. 




Kaiken kaikkiaan suurin osa Silversean esityksistä ei selvästikään ollut ihan meitä varten, vaan ne oli suunnattu selvästi kultturellimmille matkustajille, mutta ei meillä ollut mitään ongelmaa saada aikaamme kulutetuksi laivalla. Nautimme etenkin kaikista auringonlaskuista ihan täysillä, eikä laivan kannella ollut yleensä ketään muita.





Toki, jos me saisimme suunnitella ohjelman aivan itse, olisi se ollut toisenlainen. Nyt se kuitenkin palveli varmasti todella hyvin suurinta osaa matkustajista. Suurin osa matkustajista oli pariskuntia, mutta paljon laivalla näki myös yksin reissuun lähteneitä. Jos olisin varakas eläkeläinen ja haluaisin reissuun, muttei olisi ketään matkakaveria, Silversean risteily olisi tähän tarkoitukseen aivan omiaan. Silversealla oli äärettömän helppoa tutustua ihmisiin ja tunnelma oli yleisesti ottaen todella yhteisöllinen verrattuna aiempiin risteilyihin laivoilla, joissa on 2000-4000 ihmistä. Yksin matkustaville oli myös joka päivä oma drinkkihetki, jossa voi tutustua muihin yksinään laivalle tulleisiin. Ei varmasti tarvitsisi viettää iltoja yksinään. Grand voyagella (66 päivän risteilyllä) olevat 112 matkustajaa tuntuivat jo melkein kaikki tuntevan toisensa. 




Mitä sinä haluaisit tehdä tai nähdä laivalla iltaisin?


Risteilimme yhteistyössä Silversean kanssa. 


p.s. Me lähdetään taas ylihuomenna risteilemään. Tällä kertaa vähän lähemmäs tosin. :)



Ushuaia osa 2 - kaunista luontoa ja villihevosia

Tierra del Fuegon kansallispuisto oli yllättänyt meidät jo positiivisesti kettubongauksellamme, vaikka maailman lopun maisemat eivät saaneetkaan meitä haukkomaan henkeämme. Parhaimpia maisemia olimme vielä etsimässä. Käännyimme summamutikassa päätieltä pienemmälle ja saavuimme kauniiseen poukamaan. Paikalla oli turistiryhmä, joka oli juuri lähdössä, muuten paikalla oli vain muutamia ihmisiä. Vesi oli kirkasta ja poukaman toisella laidalla kohosi jylhät vuoret. Ihastuimme silmänräpäyksessä tuohon paikkaan ja vietimme siellä pitkän aikaa kävelemällä rantakivikossa ja ihmettelemällä kivien pintaan liimautuneita simpukoita. Juuri kun olimme lähdössä tutkimaan tarkemmin mikä rakennus laiturin nokassa oikein oli, laskeutui kiville useampi haukka nauttimaan simpukka-aterioita.








Maailman eteläisin postitoimisto


Kävi ilmi, että olimme saapuneet maailman eteläisimmälle postitoimistolle. Ok, Etelämantereella on kai joku joskus auki oleva postitoimisto, mutta jos nyt puhutaan näistä mantereista, joilla on asukkaita ympäri vuoden.





Tämä postitoimisto oli kyllä erittäin mieleenpainuva. Se oli kuvauksellinen ja todella omituisessa paikassa kansallispuiston sisällä. Kävimme postittamassa sieltä muutamat postikortit ja ihastelemassa tuota erikoista postia. Kyllä Itellan (vai onko se nykyään taas Posti?) toimipisteet kalpenee tämän rinnalla. Vanhahko mies tiskin takana oli hymyilevä, muttei puhunut sanaakaan englantia. Saimme silti postimerkit ja kortit ostettua, postitettua ja ne ovat todistettavasti saapuneet vielä perillekin. Niissä komeilee Fin del Mundo (End of the World) leima.




Tämän kertainen vuokra-automme (ei mene ihan parhaimpien listalle...):




Kävellessämme postitoimistolta autolle, näimme jonkin tumman näätäeläimeltä näyttävän olennon loikkivan aukion poikki pusikkoon. Se kuitenkin viiletti sen verran lujaa, etteivät nämä luontokuvaajat ehtineet ihan sen vauhtiin mukaan. Kävimme varovasti hiippailemassa niiden pusikoiden luona, jonne se sukelsi, mutta emme enää onnistuneet löytämään kyseistä veijaria.

Olimme tyytyväisiä stoppiimme postitoimiston luona, mutta päätimme tutkia kansallispuistoa vielä hieman lisää. Ajoimme takaisin päätielle ja seuraavasta risteyksestä taas pienemmälle tielle. Ohitimme maailman lopun juna-aseman. Kansallispuistossa kulkee leikkijunaa muistuttava turistijuna, jolla pääsee jonnekin. Emme tutustuneet siihen tarkemmin, vaan ajelimme juna-aseman ohi pientä, kuoppaista hiekkatietä vailla mitään sen kummempaa päämäärää. Tuollainen päämäärätön ajelu on monesti ihan parasta ja se tuotti tälläkin kertaa loistavia tuloksia.

Ryhdyin hihkumaan ihastuksesta, kun näin kaukana laaksomaisessa paikassa, joen lähellä useita hevosia. Tomi veti auton tien sivuun ja jäi vetämään päikkärit autossa sillä välin, kun minä lähdin kaksi Canonia kaulalla heiluen kohti hevosia.






Patagonian villihevosia


Mielessä pyöri, että nyt oltiin kansallispuistossa, eivätkä hevoset olleet minkään aitojen sisällä. Voisivatko ne olla villihevosia?! Niistä ei ollut mitään mainintaa puiston esitteessä, jonka olimme saaneet portilta. Suhtauduin hevosiin pienellä varauksella. Minulla on oikeassa kyljessä hampaanjäljet muistona eräästä ihan kesystä suomenhevosesta, joten en uskaltanut mennä kovin lähelle mahdollisesti villejä hevosia. Jälkikäteen kaivelin netistä tietoa ja kyllä vain, kansallispuistossa elää paljon villihevosia. Ihan käsittämättömän hienoa! Olin niin onnellinen, että olimme päättäneet tutkia vielä tuon yhden kuoppaisen pikkutien, muuten olisimme missanneet täysin nämä upeat hevoset.




Oli niin käsittämättömän ihanaa olla satumaisessa laaksossa villihevosten seassa, että meinasi jo ajantajukin hämärtyä. Kävin kuitenkin jossain välissä herättelemässä kuskin etupenkiltä ja ajoimme vähän matkaa eteenpäin - vain löytääksemme lisää villihevosia. Niitä oli useita kymmeniä. Nyt Tomikin tuli mukaan ihmettelemään laumaa, joka liikkui hiljakseen eteenpäin. Toppuuttelin Tomia menemästä ihan hevosten lähelle, kun ei ollut tietoa miten ne suhtautuisivat ihmisiin. Paikalle porhalsi ilmeisesti argentiinalainen perhe ja perheen isä suuntasi suoraan hevosten kulkureitille kuvaamaan niitä videokameralla. Nätisti hevoset kiersivät miehen. Eivätköhän ne olleet kohtalaisen tottuneita turistien läsnäoloon.






Hevosten ihastelun jälkeen sää muuttui synkemmäksi ja suuntasimme ulos puistosta. Tomi oli iskenyt jo aiemmin aamulla silmänsä Ushuaian lentokenttään ja halusi tapansa mukaan sinne spottailemaan. Sää ei suosinut, mutta uskomattomalla tuurilla juuri tuolla hetkellä tuli yksi kone ja kaksi muuta lähti. Ushuaiassa ei todellakaan ole mikään maailman vilkkain kenttä, joten Tomi oli hyvästä tuurista mielissään. Kävimme kuvaamassa samalla myös meidän laivan. 

Silver Spirit ei ole mikään pikkulaiva, vaikka matkustajia sinne mahtuukin vain reilut 500. Ulkomitoiltaan se on Viking Linen Gabriellan luokkaa. Oli vasta iltapäivä, mutta Royal Caribbeanin laiva lähti jo satamasta. Monet eri varustamot risteilevät Etelä-Amerikan kärjen ympäri, mutta aikatauluissa on suuria eroa. Suurin osa varustamoista vetää reitin 14 vuorokaudessa läpi, kun meidän Silversean risteilymme kesti 17 vuorokautta.




Olimme päättäneet ajaa kansallispuistossa vierailun jälkeen jonkin verran Buenos Airesiin kulkevaa valtatietä pohjoiseen. Sen varrella kerrottiin olevan upeat lumihuippuiset vuorimaisemat. Päätimme lähteä ajelemaan sateesta huolimatta, koska meillä ei ollut parempaakaan suunnitelmaa. Elättelimme toiveita, että sää kirkastuisi. Toiveemme osoittautui kuitenkin turhaksi ja raskaat pilvet roikkuivat alhaalla. Ajelimme pari tuntia näkemättä mitään ihmeellistä. Kävimme nopeasti kaupungin ulkopuolella olevassa ostoskeskuksessa, muttemme olleet shoppailutuulella. Palautimme auton seitsemän jälkeen illalla ja kävelimme vielä jonkin aikaa Ushuaian mäkisiä katuja. Kävimme muutamassa kaupassa, jotka olivat vielä tuolloin seitsemän ja kahdeksan välillä auki. Kaupungissa on lukuisia vaellusvarusteita myyviä kauppoja, mutta hintataso on ulkomaisissa merkkivaatteissa korkea. 

Kun kävelimme satamaan kahdeksan jälkeen, ei satanut enää ja aurinko yritti puskea illan viimeisiä säteitään pilvien raoista. Valo oli aika maaginen. Silver Spirit ei lähtisi liikkeelle ennen kuin seuraavana aamuna. Me suuntasimme laivaan illalliselle, kun taas iltavapaitaan viettäviä laivan henkilökunnan jäseniä suuntasi viettämään iltaa kaupungille. Me vaihdoimme ulkovaatteet siisteihin iltavaatteisiin ja menimme nautiskelemaan neljän ruokalajin illallisen viinillä.

Vaikka sää ei ollut Ushuaiassa vierailumme aikaan aivan paras mahdollinen (se olisi voinut olla myös huomattavasti huonompi), oli päivä silti kaiken kaikkiaan ihan onnistunut. Olimme nähneet maailman lopun, ketun ja villihevosia sekä vuoria. Kyllä Ushuaia ja etenkin Tierra del Fuego on käymisen arvoisia paikkoja! Voi että miten tulikaan ikävä risteilyelämää tätä postausta kirjoittaessa!






Risteilimme yhteistyössä Silversean kanssa.



Pysy mukana:

Ushuaia osa1 - maailman lopun tunnelmaa ja villieläimiä

Jos olimme odottaneet Falklandinsaarilla vierailua, niin kyllä Ushuaiakin oli ollut mielessä monia kertoja. Kyseinen kaupunki on maailman eteläisin. Siellä käy lähes jokainen turisti, joka suuntaa kulkunsa Etelämantereelle laivalla, yli myrskyisän Draken salmen. Meillä tuota matkaa ei (valitettavasti) ollut edessä, mutta Ushuaiassa laivamme silti pysähtyi.

Kun raotin aamulla sviittimme verhoja Silver Spiritillä, oli vielä hämärää. Horisontissa näkyivät kuitenkin jylhät, teräväkärkiset vuoret, jotka saivat minut jo intoilemaan tulevasta päivästä. Stoppi oli risteilyn pisin. Silver Spirit viettäisi Ushuaian laiturissa yli vuorokauden.




Vedin nopeasti vaatteet ylle, herättelin unista matkaseuraani ja kirmasin laivan kannelle suunnitelmissani kuvata Patagonian maaginen auringonnousu. Täytyy myöntää, että hieman tyrmistyin, kun laivan toisella puolella ei näkynytkään lisää upeita vuoria ja sarastava aurinko, vaan näkymän peitti valtava laiva. Royal Caribbeanin huomattavasti suurempi alus oli toisella puolella laituria ja laivasta virtasi jo turisteja ulos keskeytymättömänä tulvana. Pieni takaisku. Emme saisikaan Ushuaiaa "itsellemme", vaan kaupungissa ja viereisessä kansallispuistossa tulisi olemaan meidän lisäksemme tuhansia turisteja. Aina pieni laiva ei siis takaa sitä, että satamissa ei olisi niin ruuhkaisaa.




Myös edessämme oli risteilijä, mutta hyvin pieni sellainen. Ponant varustamon luksusalus oli tulossa tai menossa Antarktikselle.




Aamupalan jälkeen vedimme pitkät kalsarit ulkoiluhousujen alle ja toppatakit niskaan. Sää näytti lämpimältä, mutta ei ollut sitä. Kesälämpötila Ushuaissa oli aamulla +6 astetta ja meri toi mukanaan tuulen.





Jälleen autoilua Argentiinassa


Kävelimme läheiseen turistitoimistoon ja selvitimme autovuokraamojen sijainnit. Ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Autoja ei ollut lainkaan vapaana, mutta seuraavassa onnisti. Pian kurvailimme jo toistamiseen tällä reissulla pitkin Argentiinan hiekkateitä.

Ushuaian suosituin kohde lienee Tierra del Fuegon kansallispuisto. Sinne mekin suunnistimme autollamme. Matka ei ollut ollenkaan pitkä. Ohitimme matkalla todennäköisesti maailman eteläisimmän golf-kentän, jonka reunamilla laidunsi hevosia. Osa hevosista oli aivan tien vieressä. Niillä ei ollut riimuja, eivätkä ne olleet aitojen sisällä. Pakko sitä oli pysähtyä ottamaan näistä komistuksista pari kuvaa.




Taustalla kohosi korkea vuori. Jopa minä olisin voinut harkita golf-kierroksen pelaamista, jos meillä olisi ollut useampia päiviä aikaa. Nyt sitä ei kuitenkaan ollut, vaan halusimme ehtiä kansallispuistoon hyvän sään aikana. Sääennusteiden mukaan iltapäivällä alkaisi sataa, eikä se loppuisi ennen kuin seuraavana päivänä, jos silloinkaan.


Tierra del Fuegon kansallispuisto ja maailman loppu 


Maksoimme itsemme sisälle kansallispuistoon ja saimme käsiimme alueen kartan. Emme olleet tehneet kovinkaan paljon etukäteisselvittelyä ja päätimme ajaa ensimmäisenä "maailman loppua" kohden. Kansallispuiston sisällä on nimittäin Amerikan mantereen eteläisin kohta, jonne pääsee autolla. Sen jälkeen vastassa on vielä iso saari, mutta tuon jälkeen etelämmäs mentäessä seuraava manner on Etelämanner. Sanomattakin on selvää, ettemme olleet koskaan ennen olleet näin etelässä. Afrikan eteläisin kärki  ja Australiakin jää reilusti pohjoisemmaksi. Pysähdyimme matkalla kohti maailman loppua kuvailemaan kauniita maisemia. 




Maailman loppua oli tullut ihmettelemään muutama muukin. Saavuimme parkkipaikalle, joka oli täynnä turistibusseja. Jotenkin onnistuimme kuitenkin osumaan paikalle sellaiseen aikaan, että suurin osa ryhmistä oli lähdössä pois. Kävelimme muutamia satoja metrejä puista kävelysiltaa pitkin ja siinä se sitten oli meidän edessä, maailman loppu. Tältä se näytti:







Lämmintä maailman lopussa ei ole. Ei edes kesällä. Keskilämpötila kesäkuukausina on viiden ja yhdeksän asteen välillä. Siihen kun lisätään tuuli, pipo ja kunnollinen takki ei ollut ollenkaan liioittelua. Toisaalta näimme myös yhden miehen, joka oli varustautunut t-paidalla ja shortseilla, eikä vaikuttanut ollenkaan palelevalta. En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Tai siis olen vähän kateellinen. Alan palella heti, kun lämpötilaa laskee alle 25 asteen. Omistan varmasti keskimääräistä enemmän erilaisia villapuseroita.

Maailman lopun maisemat eivät tehneet mitään lähtemätöntä vaikutusta. Maisemien vuoksi tuohon kansallispuiston ruuhkaisimpaan pisteeseen ei kannata matkustaa. Lähdimmekin etsimään kauniimpia paikkoja toisaalta, koska uskoimme niitä puistosta löytyvän. Ajellessamme turistibussin perässä tietä takaisinpäin olimme hetken närkästyneitä, kun bussi pysähtyi yhtäkkiä keskelle tietä. Ikkunasta nakattiin jotain pihalle ja silloin huomasin heinikon seassa jotain ruskeaa. Kojootti! Joku turisti oli heittänyt sille ikkunasta jotain syötävää, jota se nyt mussutti heinikossa. Ei vaan voi käsittää näitä ihmisiä, jotka tuollaista tekee!

Bussi jatkoi matkaansa, mutta me emme. Olimme taas kerran erittäin tyytyväisiä siihen, että meillä oli alla vuokra-auto, joka mahdollisti sen, että pystyimme jäädä kuvaamaan tuota villieläintä. Emme meinanneet uskoa hyvää tuuriamme. Tuo ruskeanharmaa eläin oli hyvin suloinen.






Kovin montaa hyvää kuvaa emme eläimestä saaneet, koska se liikkui korkean kasvillisuuden seassa. Elimme pidemmän aikaa siinä uskossa, että kyseessä on kojootti, mutta tarkemman googlettelun perusteella kyseessä taitaa olla Etelä-Amerikan harmaakettu. Jos joku siellä ruudun toisella puolella pystyy identifioimaan lajin tarkasti, olisi kiva kuulla.

Kettu pyöri automme lähistöllä muutaman minuutin ajan. Tomi meni ulos kuvaamaan sitä, eikä se lähtenyt karkuun. Lopulta se jolkotteli läheiselle leirintäalueelle. Todennäköisesti kyseinen yksilö oli tottunut dyykkaamaan ruokaansa roskiksista. Tierra del Fuegossa näkyi aika paljon rinkka selässä liikkuvia vaeltajia ja puistossa oli monia leirintäalueita. Patagonian ilmasto on sen verran raaka, ettei itselle tullut kyllä yhtään minkäänlaista kaipuuta leirintäalue-elämään.


Tierra del Fuego näytti meille vielä vaikka mitä mahtavaa, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.


Risteilimme yhteistyössä Silversean kanssa. 



Pysy mukana: