Sisällön tarjoaa Blogger.

Safarilla Botswanassa - pienkoneella erämaahan

Pitkästä aikaa tervehdykset täältä eteläiseltä pallonpuoliskolta! Tässä on ehtinyt vierähtää melkein viikko edellisestä postauksesta. Syynä siihen on olemattomat nettiyhteydet. Monessa paikassa netti toimii pelkästään kännykällä, läppärillä verkkoa ei löydy välttämättä ollenkaan tai signaali on niin heikko, ettei netti toimi. Mutta odottakaas vain, kun pääsemme täältä takaisin kotimaan kamaralle! Olemme taas monen monta kokemusta rikkaampia ja haluamme tietenkin jakaa ne teidän kanssanne mahdollisimman pian!

Siirryimme Victorian putousten jälkeen Botswanan puolelle Kasaneen. Uskokaa pois, tämä rajan ylitys oli miljoona kertaa mukavampi kuin Beitbridge, vaikka omat omituisuutensa tuollakin rajalla oli. Kuuma ja aurinkoinen Botswana oli kuitenkin turisteja kohtaan huomattavasti vastaanottavaisempi kuin naapurimaa Zimbabwe.

Botswana on kuitenkin tunnettu hyvin kalliina matkakohteena. Tasokkaat safarimajoituspaikat ovat joka maassa kalliita, mutta Botswanassa hinnat ovat vielä naapurimaitakin korkeammalla. Myöskään omalla autolla kansallispuistoon ajelu ei tullut kyseeseen, koska puistoihin ei ole asiaa ilman nelivetoista autoa. Onneksi meille tarjoutui blogiyhteistyön merkeissä tilaisuus kokea jotain sellaista, joka olisi muuten ollut matkabudjetin puolesta ulottumattomissamme. Tunnettu ja arvostettu, tasokkaita safarimatkoja järjestävä Wilderness Safaris lennätti meidät Kasanesta pienlentokoneella kahdeksi yöksi ylelliselle safarilodgelleen Linyantin  alueelle. Linyanti on Choben kansallispuiston raja-alueella. Se on hyvin, hyvin kaukana kaikesta.





Istuessamme kuusipaikkaisessa pienlentokoneessa kahden vanhemman amerikkalaisrouvan ja lentäjän kanssa, tunteet vaihtelivat epäuskosta valtavaan kiitollisuuteen. Katselimme alapuolellemme jäävää Choben kansallispuistoa ja näimme joen varsilla valtavia puhveli- ja norsulaumoja. Oliko tämä totta ollenkaan?!







Tuulisella säällä pienkonelento oli melkoisen pomppuinen. Pidän lentämisestä ja olin aivan innoissani, kun pääsin ensimmäistä kertaa ikinä pienlentokoneeseen. Totta puhuen olin kuitenkin hyvin helpottunut, kun näimme 40 minuutin lennon jälkeen alapuolellamme kapean hiekkakaistaleen, jota Linyantin Airstripiksikin kutsuttiin. Lentokenttä nimitys olisi aivan liioittelua. Laskeutuminen oli kuitenkin yllättävän pehmeä, vaikka lentokoneen pyörät eivät koskettaneetkaan asfalttia, vaan nostattivat ilmaan hiekkapilven. 

Hiekkakiitotieltä ajoimme vielä tunnin verran safariauton kyydissä pehmeitä hiekkateitä kohti parin tulevan yön majapaikkaamme. Kellon viisarit osoittivat suoraan pohjoiseen, aurinko porotti taivaalta kuumana ja lämpömittari kohosi lähelle 40 astetta. Ei siis ollut lainkaan ihme, ettemme nähneet tuollaisella keskipäivän ajelulla värikkäitä lintuja kummempia eläimiä.

Perillä meitä odotti paratiisi. Kings Pool on premier luokan safarilodge ja se näkyy kaikessa. Ensimmäiset kaksi tuntia kuljimme vain ympäriinsä typerä hymy naamallamme ja nipistelimme itseämme. Oliko tämä totta ollenkaan! Mutta oli se.


Meillä oli oma "talo" jokinäkymällä.

Oma, yksityinen uima-altaamme ja päivä vuode.

Kävimme safariajeluilla aamuin illoin.

Katselimme norsuja omalta terassiltamme.

Kings Poolin yleiseltä alueelta.


Niin että tälläistä tänne Afrikan mantereelle.  Tällä hetkellä olemme Botswanan pääkaupungissa Gaboronessa. Minä kävin aamupalalla ja odottelen, että Tomi tulisi lentokentältä koneita kuvailemasta, jotta pääsemme jatkamaan matkaa jälleen Etelä-Afrikan puolelle. Olen tosin aavistuksen huolissani, koska sain juuri Tomilta tekstiviestin, että hän oli joutunut jo vartijan puhuteltavaksi lentokentällä kuvaillessaan. Sattumalta juuri tänään on Botswanan presidentti lentämässä Gaboronesta Kasaneen ja turvatoimet ovat ilmeisesti hieman tavanomaista tiukemmat.


Seuraa blogia:

Eläinrikasta lomailua Zimbabwessa

Huhhahhei! Tässä ei ole todellakaan ehditty istuskella koneen ääressä. Olemme päässeet aivan tosissamme lomamoodiin saavuttuamme Hwangen kansallispuiston lähelle Khulu Ivory Lodgeen*. Instagram-tiliämme seuraavat saattoivatkin jo nähdä pari ensivilausta sieltä. Tässä muutama kuva parin viime päivän tapahtumista tänne bloginkin puolelle! Meillä oli aivan mielettömät pari päivää upealla lodgella, jonka edustalla on eläinten juomapaikka. Palvelu pelasi ja aurinko paistoi. Tästä paikasta luvassa paljon lisää, kunhan palaamme takaisin Suomeen.







Eilen saavuimme Victoria Fallsiin. Valtavia putouksia emme ole vielä ehtineet nähdä, koska jo toistamiseen ajelimme pimeässä pitkin Zimbabwen valaisemattomia teitä. Saavuimme perille putousten luona olevaan kaupunkiin nälkäisinä ja väsyneinä seitsemän aikaan illalla ajettuamme koko päivän Hwangen kansallispuistossa. Ajeltuamme hetken pientä kaupunkia ristiin rastiin, pysäköimme "pikaruokakompleksin" eteen ja marssimme tilaamaan ison pizzan. Saimmekin sen eteemme juuri ennen kuin koko kaupungista lähti sähkö. Ei illallista kynttilän valossa, vaan iphonen taskulampun valossa. 

Majapaikkamme löytäminen täällä Vic Fallsilla olikin ihan oma ohjelmanumeronsa. Kadut olivat pimeinä ja kävi ilmi, ettei koko paikka ollut lainkaan siellä missä se google mapsin mukaan pitäisi olla! Kyllä siinä kuulkaas ihan pikkuisen ehtii hätääntyä, kun sysimustassa illassa ajelee ympäri katuja, eikä ole mitään tarkkaa havaintoa siitä mistä yöpaikka löytyy. Melkoisen harhailun jälkeen löysimme kuin löysimmekin Victoria Falls Deluxe Suites -nimisen majapaikkamme. Huone on hienosti sisustettu ja iso, mutta aika monta muuta juttua täällä on pahasti pielessä. Nyt kuitenkin katsomaan niitä putouksia, joiden vuoksi tänne on tultu!


*Yövyimme Khulu Ivory Lodgessa kaksi yötä blogiyhteistyön merkeissä.

Helvetin Beitbridge - tervetuloa Zimbabween

Zimbabwessa ollaan, mutta ei se kuulkaas ollut helppoa, ei ollenkaan. Välillä meinasi jo usko loppua sen suhteen, että pääsisimme koskaan rajan yli. Nyt kuitenkin katselen auringonnousua täällä entisessä Rhodesiassa ja odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsemme tänään Hwangen kansallispuistoon täältä Bulawayon suurkaupungista.

Lähdimme eilen aamulla puoli kahdeksan aikaan ajelemaan kohti Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välistä Beitbridgen raja-asemaa. Sillä on hyvin hyvin huono maine ja monilla foorumeilla suositellaan välttämään kyseistä raja-asemaa, jos vain mahdollista. Se on kuitenkin ainoa Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välinen raja-asema eli jäljelle olisi jäänyt vaihtoehdoksi kiertää maahan Botswanan kautta. Se olisi tehnyt reittiimme melkoisen mutkan. Niinpä lähdimme tarkastamaan miten  paha se Beitridge onkaan.

Varustauduimme Zimbabwen puolelle siirtymiseen hankkimalla hieman lisävarusteita autoomme. Tässä maassa, kun on hyvin tiukat säännöt sen suhteen mitä kaikkea autosta pitää löytyä, ja ellei tarvittavia varusteita löydy, siitä seuraa tietysti sakot. Luimme, että poliisin ratsioita saattaa olla 20 kilometrin välein, joten suhtauduimme vakavasti siihen, että meillä on kaikki tarvittava. Löysimme Game-nimisen kaupan, jossa tuhlasimme reilut 20 euroa palosammuttimeen ja toiseen varoituskolmioon. Sitten menoksi!   

Ajelimme baobab-puiden reunustamaa tietä rajaa kohden. Tomi ihmetteli miten jaksoin intoilla näistä puista niin paljon, mutta minusta ne ovat todella makeita. Opin juuri, että puun suomenkielinen nimi on apinanleipäpuu ja runko voi olla läpimitaltaan seitsemänkin metriä. Etelä-Afrikassa tosin on sellainenkin monsteripuu, jonka rungon ympärysmitta on 47 metriä! Huh. 





Täytyy sanoa, että oikein muuta nähtävää tuolla Etelä-Afrikan pohjoisosissa ei sitten ollutkaan, joten odottelimme vain rajan ylitystä, hieman kauhulla, mutta myös innoissamme tulevasta. Etelä-Afrikan puolella rajamuodollisuudet sujuivat ihan sutjakasti. Siis siihen asti, kun meidät viimeisessä vaihessa pysäytettiin ja kysyttiin auton papereita. Annoimme vuokraamosta saamamme paperinipun virkailijalle. Hän tutki niitä hetken ja kysyi sitten missä on kirje pankilta. Olimme molemmat yhtenä kysymysmerkkinä. Mikä ihmeen kirje pankilta?! 

Koska vuokra-automme omisti pankki, eikä Hertz, meillä tulisi olla pankilta lupalappu viedä auto tilapäisesti pois maasta. Tästä seurasi melkoinen show, joka uhkasi estää rajanylityksemme kokonaan. Reilu tunti ja kolme puhelua myöhemmin ajoimme kaikesta huolimatta helpottuneina eteenpäin pitkin Beitbridgen siltaa, mutta myös hieman huolestuneina edessä olevasta Zimbabwen rajanylityshässäkästä. Autosillan vierellä meni myös kävelijöiden silta. Siellä ihmiset kävelivät "pitkää rautahäkkiä" pitkin kantaen samalla pään päällään kaikkea ämpäreistä matkalaukkuihin. 




Sitten se show vasta alkoikin. Olimme tulostaneet Goal 42 -blogista englanninkieliset, pitkät, ohjeet siihen kuinka selvitä Beitbridgestä. Ne olivatkin monessa kohtaa avuksi, mutta valitettavasti niistä puuttui pari kohtaa vuokra-autoon liittyen. Saavuttuamme raja-aseman pihaan, kimppuumme hyökkäsi heti henkilö, joka halusi vahtia autoamme sillä välin, kun olimme hoitamassa rajamuodollisuuksia. Niin me palkkasimme autovahdin. Seuraavaksi kimpussa oli niin sanotut "auttajat". 

Koska Beitbridgessä pitää käydä noin seitsemällä luukulla, joista jokaiselle pitää osata viedä oikeat, etukäteen täytetyt lomakkeet, eikä missään kunnolla kerrota miten kaikki toimii, on rajalle kehittynyt aivan oma ammattinharjoittajakuntansa. Nämä ihmiset auttavat turisteja siirtymään luukulta toiselle, koska Zimbabwen valtiolla ei selvästikään ole mielenkiintoa tehdä prosessista helppoa tai ymmärrettävää. Muutama opastekyltti helpottaisi jo paljon. 

Meillä oli kuitenkin netistä printatut ohjeet miten toimia. Ilmoitimme siis, ettemme tarvitsisi ketään meitä auttamaan. Silti peräämme kirmasi mies, joka ryhtyi jakamaan meille ohjeistuksia. Beitbridgessä kaikki on tehty mahdollisimman hankalaksi. Niin hankalaksi, että länsimaalaisen on vähän vaikea ymmärtää sitä.

Rajanylitys ei oikeastaan olisi ollut paha rasti, jos sen olisi tehnyt ilman autoa. Toki viisumin saamiseen (double entry viisumi 45 $) meni siihenkin hetki, kun virkailijat arpoivat ensin keskenään kuka meille ne kirjoittaisi. Vuokra-auton kanssa rajanylityksestä oli kuitenkin päätetty tehdä mahdollisimman hankalaa ja byrokraattista. Ihan ensimmäiseksi pitää esimerkiksi mennä yhdelle luukulle maksamaan siltamaksu ja siirtyä sen jälkeen viereiselle tiskille edellisen maksukuitin kanssa maksamaan tiemaksu. WTF?! Miksi näitä ei voi hoitaa yhdellä luukulla? Mutta tuo oli vielä pientä...

Sinun tulee osata hakea oikea lomake henkilöltä, joka vain hengailee yhdellä seinustalla. Hänen vieressään ei ole mitään kylttiä, vain pino lomakkeita. Sen jälkeen sinun tulee täyttää lomake ja mennä sen kanssa oikealle luukulle, mutta sitä ennen sinun tulee osata hakea ulkoa leima tähän lomakkeeseen henkilöltä, joka tarkastaa autoja. Sen jälkeen vasta voit palata luukulle ja ojentaa paperit, vain kuullaksesi, että ensin sinun täytyy myös hankkia lupa viedä kaupallinen auto Zimbabween. Tämän lomakkeen voi hankkia jälleen ulkoa ja sen ei pitäisi maksaa 20 dollaria enempää. Näin sanoo virkailija, jonka paidassa lukee "en ole korruptoitunut". Pihalla olevilla tyypeillä ei kuitenkaan ole samoja paitoja ja ensin meiltä pyydetään lomakkeesta 100 dollaria! Siitä lähdemme tinkimään ja lopulta maksamme silti ylihintaa, 20 dollaria lomakkeesta ja viisi dollaria "asioiden nopeuttamisesta". Halvemmalla emme lomaketta saa. Tässä vaiheessa olen raivoissani. Tomia naurattaa. 

Kun sitten marssimme takaisin tiskille, jossa olemme käyneet jo kaksi kertaa, saamme huomata, että käynnissä on vuoronvaihto. Afrikassa asiat sujuvat verkkaisesti. Odotamme puoli tuntia uusia virkailijoita ja sitten vielä jonotamme hetken ennen kuin olemme jälleen luukulla. Noin 20 minuuttia ja jälleen, muutamaa kymmentä dollaria köyhempänä selviämme tästä pisteestä ja saamme paperinipun takaisin. Siirrymme vielä pihan vastakkaisella puolella olevalle poliisiasemalle hakemaan viimeisen leiman siniseen Gate Passiimme. 

Poliisiasemalla on iso luukku rakennuksen edessä ja siinä mies asioimassa virkailijan kanssa. Printtaamissamme blogiohjeissa opastetaan, että meidän tulisi mennä rakennuksen taakse. Käyn siellä kurkkaamassa, mutta vastassa on vain takaovi rakennuksen toimistotiloihin, ei mitään kylttiä. Palaan takaisin Tomin luokse jonottamaan etuosan tiskille. Hetken kuluttua virkailija kuitenkin viittoo meidät rakennuksen takaosaan. Näyttää siltä kuin tunkeutuisimme zimbabwelaisen poliisiaseman henkilökunnan tiloihin. Löydämme yhdestä toimistohuoneesta naisen, joka antaa meille viimeisen leiman siniseen lottokuponkiimme, joka on lippumme pois pääsyyn tuolta helvetilliseltä raja-asemalta. Sen jälkeen pääsemmekin jo autolle. 

Maksamme 10 randia (noin 70 senttiä) autoamme "vahtineelle" tyypille, ostamme valkoiset heijastintarrat (jotka Zimbabwen poliisi vaatii) auton keulaan toiselta tyypiltä 20 randilla.  Vanavedessä koko ajan pyörineelle "avustajalle", jota emme palkanneet, mutta josta kuitenkin oli parissa kohdassa apua, Tomi ojentaa 5$. Siihen avustaja ei ole ollenkaan tyytyväinen, mutta Tomi sanoi ettemme häntä olleet missään vaiheessa hommaan pyytäneet ja lähes kaiken tiesimme hyvien ohjeiden ansiosta. Mies tyytyy pienen nikottelun jälkeen kohtaloonsa ja jättää vihdoin meidät rauhaan. Ajamme vielä auton tarkastukseen ja avaamme virkailijan pyynnöstä toisen matkalaukuistamme (näytämmehän salakuljettajilta). Ajamme eteenpäin ja näytämme vielä kahdessa paikassa, tien varressa notkuville virkailijoille passimme ja kaikki miljoonat paperit, joita meillä on mukana. Sitten olemme Zimbabwessa! Aikaa operaatioon kului vain kolmisen tuntia eli selvisimme keskimääräistä nopeammin tuosta sirkuksesta! 

Jälkeenpäin kokemusta ajattelee lähinnä huvittuneena, mutta mitenkään erityisen lämmin ei Zimbabwen vastaanotto ollut. Selvisimme kohtalaisen hyvin printatuilla ohjeilla, mutta ilman niitä avustajasta olisi varmasti ollut paljon apua.

Raja-aseman jälkeinen ensivaikutelma Zimbabwesta oli kuiva ja karu. Lisäksi joka puolella oli aivan älyttömästi aaseja. Niitä oli tien vierustoilla ja välillä tielläkin. Samoin lehmiä ja vuohia näkyi siellä täällä. Kylissä ja kylien ulkopuolella, tiellä ja tienvarsilla. Kello oli kolme iltapäivällä ja meillä oli edessämme vielä reilut 300 km ajettavaa. Ajoimme kilpaa laskevan auringon kanssa ja odotimme koko ajan milloin poliisi pysäyttäisi meidät. 









Loppujen lopuksi meidät pysäytettiin kaksi kertaa. Toisella kerralla Tomia pyydettiin näyttämään ajokortti, jonka jälkeen saimme jatkaa matkaa. Toisella kerralla meidät huidottiin heti eteenpäin. Missä olivat ne kaikki poliisit, jotka netin keskustelupalstojen mukaan yrittävät sakottaa turisteja kaikesta mahdollisesta? Melkein teki mieli nousta autosta esittelemään ostamaamme palosammutinta, että katsokaa nyt, kun meillä on kaikki tarvittava. 

Aurinko voitti. Se laskeutui itsepintaisesti, kun meillä oli matkaa vielä viitisenkymmentä kilometriä jäljellä. Emme olisi halunneet ajaa Zimbabwen maaseudulla pimeässä, kun kotieläimiä ja jalankulkijoita viuhtoi tiellä miten sattuu. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten matka jatkui pimeässä. Opimme muun muassa, että pimeälläkin voi ajaa autoa ilman valoja, kunhan käyttää vain hätävilkkuja. Ehkä Zimbabwen poliiseilla tosiaan on jotain tähdellisempääkin tekemistä kuin tarkastaa onko turistien uudessa volkkarissa varmasti kaksi varoituskolmiota sen normaalin yhden sijaan.

Nyt suuntaamme tsekkaamaan onko Bulawayon Holiday Innin aamupala yhtään sen parempi kuin illallinen. Pitäkäähän peukkuja! Sen jälkeen me siirrytään pienen ajomatkan jälkeen vihdoin norsujen pariin. Voi että mä odotan! Sitten on vihdoin luvassa tänne blogin puolellekin vähän muutakin kuin auton ikkunan läpi nopeasti räpsittyjä kuvia.


Jakarandapuiden varjossa

Kirjoitettu 17.10. illalla. Julkaistu 18.10. aamulla nettiyhteyden jälleen toimiessa.


Täällä ollaan! Etelä-Afrikassa, Polokwane-nimisessä kaupungissa, jossa jakarandapuut ovat kauneimmillaan. Matka tänne ei ollut lyhyt, eikä se mennyt aivan kuten piti, mutta nyt on hyvä fiilis. 


Jakarandapuita Polokwanen kadun varsilla.


Lensimme eilen 18:40 Helsinki-Vantaalta Tukholmaan. Taloutemme lentovarausmestari oli varannut meille sellaisen lentoreitin, jolla pääsisimme lentämään ensimmäistä kertaa Dreamlinerilla (Boeingin uusin lentokonetyyppi) ja samalla kertaa ensimmäistä kertaa Ethiopian Airlinesilla. Jotenkin Tomi oli saanut minutkin innostumaan Dreamlinerilla lentämisestä. Sen vuoksi molempien naamat hieman venähtivät Arlandan kentällä, kun näimme Ethiopian Airlinesin koneen, mutta Dreamlineria se ei ollut nähnytkään, vaan kyseessä oli huomattavasti pienempi 737-800. Samalla lentoreitillemme oli ilmaantunut tekninen välilasku Kairoon! 737 kun on niin pikkuinen kone, ettei se olisi selvinnyt Etiopiaan asti ilman välitankkausta. 

Portilla tiedustelimme miksei meitä ollut noutamassa Dreamliner, vaan pikkuinen 737, mutta henkilökunta ei tiennyt. He sanoivat, että muulloin aina tämä väli lennetään Dreamlinerilla paitsi tänään. Great! No näille ei tietenkään voi mitään ja jos kyse oli jostain teknisestä viasta, niin hyvä vaan, ettei lennetty sillä koneella. Sullouduimme pieneen koneeseen monien etiopialaisten ja ruotsalaisten kanssa. Tila meinasi loppua kesken. Niin myös ruoka. Omista näytöistä sai vain uneksia. En tosin jäänyt surkuttelemaan niiden perään yölennolla, vaan nukuin melkein koko matkan noin parin minuutin välein heräten.


Saapuminen Addis Abebaan, Etiopiaan.

Addis Abeban kaupunkisuunnittelu näyttää yllättävänkin säntilliseltä.

Addis Abeban kentällä ei näkynyt muiden kuin Ethiopian Airlinesin koneita.


Addis Abebassa vaihdoimme Johannesburgiin menevään koneeseen. Nyt kyseessä oli yhtiön suurin kone, Boeing 777-300, joka triplaseiskanakin tunnetaan. Jos minulta kysytään, etiopialaiset lentoemännät eivät ole ihan niitä hymyileväisimpiä ja palvelualttiimpia. Oikeastaan lähes mykkiä. Tälläkin lennolla toinen ruokavaihtoehdoista oli jo loppunut kärryn saapuessa meidän kohdallemme. Kala-ateria oli kuitenkin ihan maukas. Hieman enemmän harmitti, että lentokoneessa jaettavat ja Johannesburgissa kysyttävät terveyskyselylomakkeet pääsivät loppumaan. Tai olisi niitä ollut, mutta etiopian- ja ranskankielisenä. Saimme toki ne myös Johannesburgin kentältä, mutta olisihan ne ollut mukavampi täyttää jo koneessa. Etiopialaiset saavat vielä uuden tilaisuuden paluumatkalla. Toivotaan, että silloin kaikki sujuu hienosti ja päästään testaamaan myös sitä Dreamlineria.

Johannesburgissa saimme allemme vuokra-auton. Ajelemme seuraavat 12 päivää Volkswagen Tiguanilla. Hanskalokerossa odottavat rajanylitysdokumentit Zimbabween ja Botswanaan. Tämä siitäkin huolimatta ettei Hertzin virkailija ollut koskaan kuullutkaan pohjoisesta rajanaapurista Zimbabwesta, vaan toisteli meille vain Swazimaata (jossa kävimme vuosi sitten). Saimme kuin saimme kuitenkin dokumentin, jolla Tiguan saa matkata meidän kanssamme pariin Etelä-Afrikan naapurimaahan. 

Ajelimme iltapäivällä kaikkien lentojen jälkeen vielä 300 kilometriä jotakuinkin suoraa tietä Johannesburgista pohjoiseen. Näimme matkalla jo seeproja, gnuantilooppeja, puhveleita ja muitakin antilooppeja. Harmi vain, että kaahasimme niiden ohitse 120 kilometrin tuntinopeudella sillä aikaa, kun ne hengailivat riista-aitojen takana riistarancheilla (game ranch), joissa ne todennäköisesti odottavat ammutuksi tulemista. 


Etelä-Afrikan maisemia Johannesburgista pohjoiseen.

Huoltoaseman pihalla oli parikin puuta täynnä linnunpesiä. Ääni ja kuhina oli melkoinen.

Maaseudun savihökkelikylä.


Ylihuomenna pääsemme viimeistään näkemään lähietäisyydeltä villieläimiä, jotka elävät suojelualueella. En malta odottaa! Sitä ennen vain pitää ylittää Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välinen pahamaineinen Beitbridgen raja-asema. Se on Saharan eteläpuolisen Afrikan vilkkain raja-asema ja tunnettu hitaudestaan ja korruptoituneisuudestaan. Turvallisuuden puolesta ei huolestuta, mutta aikaa rajanylitykseen saa kulumaan kuulema kolmesta viiteen tuntiin. Jos kaikki menee putkeen, voi selvitä kahdessa ja puolessa tunnissa. 

Nyt olemme täällä Polokwanessa hyvin symppiksessä 61 On Ireland lodgessa / hotellissa. Netti pätkii (läppärillä, kännykällä toimii ihan ok), mutta sisustus on tosi kiva ja paikka tuntuu hyvin turvalliselta. Uni tulee varmasti näiden matkustamisen täyteisten päivien jälkeen hyvin pian!





Matka jatkuu, pysy mukana!

Parhaat matkablogit ja ihanat matkabloggaajat

Matkakuume - se on nyt korkeissa lukemissa. Olen painanut töitä viime viikot kuin viimeistä päivää ja vihdoin huomenna koittaa lähtö Afrikkaan. Sydän alkaa läpättää astetta tiheämpään, kun vain ajattelenkin tulevaa matkaa. Vuosi sitten läpätys johtui hieman myös jännityksestä uutta ja tuntematonta kohtaan. Tänä vuonna se on vain pelkkää intoa. Afrikka ei enää huolestuta kaukaisena ja tuntemattomana. Vaikka ohjelmassa onkin kolme uutta maata (Zimbabwe, Sambia ja Botswana, jätämme Namibian tällä erää väliin), suhtaudun hyvin luottavaisesti siihen, että kaikki menee kyllä hyvin. Samalla vatsanpohjassa on pieni kutkuttava tunne, että tästä matkasta on tulossa jotain todella upeaa. Jos luvassa on safareita kolmessa eri maassa, pienlentokonelento keskelle kansallispuistoa, laskeutuminen hiekkakiitotielle, uskomattomat Victorian putoukset sekä luksusjunamatka, jollaisesta en jokin aika sitten vielä uskaltanut haaveillakaan, voiko matkasta tulla mitään muuta kuin mahtava?

Aion yrittää parhaani mukaan kirjoitella postauksia matkan päältä. Tiedän kuitenkin kokemuksesta miten haasteellista se on sekä aikataulullisesti että toisinaan myös heikkojen tai olemattomien nettiyhteyksien vuoksi. Parhaiten reissuamme voit seurata blogin instagram-tilin kautta, jonne yritämme päivittää kuvia mahdollisimman reaaliaikaisesti. Tiedän kuitenkin meidän olevan matkasta ainakin neljä yötä täysin ilman nettiyhteyttä, joten ei syytä huoleen ellei ihan joka päivä ilmaannu uusia kuvia.

Orava Krugerin kansallispuistossa marraskuussa 2014

Leijonalauma vesipuhvelia syömässä Krugerin kansallispuistossa marraskuussa 2014.

Sarvikuonoja ja vesipuhveleita juomapaikkalla Krugerin kansallispuistossa marraskuussa 2014.

Sillä välin, kun me seikkailemme ympäri eteläistä Afrikkaa, matka-aiheista lukemista löytyy runsaasti matkabloggaajakollegoideni blogeista. Olen ehkä aiemminkin maininnut, etten bloggaamista aloittaessani ymmärtänyt miten sosiaalista puuhaa tämä onkaan. Nyt kaksi vuotta tämän blogin aloittamisen jälkeen, olen saanut paljon uusia ystäviä, kavereita ja tuttuja, jotka jakavat kanssani samat kiinnostuksen kohteet, matkailun ja bloggaamisen. Tässä meinaa ihan tippa tulla linssiin näistä uusista ihmisistä. Olen niin onnellinen, että saan tuntea heidät. Tässä siis minun suositukseni matkakuumeen nostattamiseen:




Valokuvapainotteisesta Maarit Helena -blogista löytyy toinen toistaan upeampia kuvia, jotka saavat katsojan huokaisemaan ihastuksesta. Juttuja löytyy niin kotimaan kohteista, jenkkiroadtripistä kuin Balkanilta. Tällä hetkellä blogissa seikkaillaan keskisen Euroopan roadtripilla. Maaritin ottamia kauniita kuvia unohtuu ihastelemaan pitkäksi aikaa.



Pingviinimatkojen Millan hilpeät tekstit ja Juhanan ammattitason valokuvat koukuttavat lukijan. Tästä blogista löytyy reissutarinoita aina monen kuukauden reissusta lyhyempiin pyrähdyksiin. Jos etsisin vinkkejä New Yorkiin tai Italian matkan suunnitteluun, etsisin niitä Pingviinimatkoista, mutta juttuja löytyy niiden lisäksi lukuisista muista kohteista Aasiaa ja Oseaniaa myöten. Millan kanssa risteilimme taannoin yhdessä Royal Caribbeanin upouudella Anthem of Seas -risteilijällä.




Laura Let's Go:n Lauran kanssa meillä on yhteistä se, että me molemmat olemme tehneet miestemme kanssa yhdeksän kuukauden maailmanympärimatkan, ja vielä melkoisen pienellä budjetilla. Sen lisäksi kävimme toukokuussa yhdessä hulppealla Royal Caribbeanin Allure of the Seas -risteilijällä. Laurankin blogista löytyy juttuja ympäri maailmaa, viimeisimpänä Balkanin kierrokselta, mutta tulossa voi olla juttuja myös muista kesällä kolutuista Euroopan kohteista.





Jos minulta kysytään, niin Kaukokaipuu on matkablogien klassikko. Nellan kirjoitustyyli on vertaansa vailla ja kuvat ammattitasoa. Ei mikään ihme, että seitsemän vuotta vanha blogi on niin suosittu, kun sitä kirjoittaa mahtava persoona. Nella oli ensimmäinen matkabloggaaja, johon tutustuin, kun kävimme yhdessä kiertämässä Hämeenlinnan Aulangonjärven. Jos haluat lukea kotimaanmatkailusta ja retkeilystä, löydät paljon juttuja tästä blogista. Kaukokaipuu nostattaa nimestään huolimatta myös kotimaanmatkakuumeen. Ei sillä, tästä blogista löytyy myös kattavasti tarinoita lukuisista Euroopan kohteista. 



Rimman blogissa yhdistyy valokuvaus, eläimet ja matkustaminen. Uusimman twistin mukaan tuo perheen uusin tulokas, jonka myötä ollaan kurkattu myös lapsen kanssa matkustamisen maailmaan. Nykyisin myös työkseen valokuvaavan Rimman kuvat ovat kauniita, persoonallisia ja kekseliäästi otettuja. Myös maailmanympärimatkan tehneen Rimman blogista löytyy tarinoita ympäri maailmaa, mutta erityisesti kannattaa tutustua upeisiin postauksiin Sveitsistä. 





Deep Red Blues blogin Kea, jos kuka ymmärtää ihastumiseni Alaskaan. Tästä blogista löytyykin valtavasti upeita kuvia tuosta Yhdysvaltojen pohjoisimmasta osavaltiosta, koska Kea asui siellä useamman vuoden. Tällä hetkellä blogissa on kuitenkin luvassa postauksia muista osavaltioista, loppukesän Jenkkiroadtripiltä.





Muihin, jo esiteltyihin blogeihin verrattuna Jennan Huge Passion For Life -blogi on vielä tuore tapaus, mutta silti sieltä löytyy jo runsaasti tietoa monista eri matkakohteista. Ennen kaikkea Aasian kaupungit ovat hyvin edustettuina. Viime aikoina blogissa ollaan seikkailtu Balkanilla.




Matkablogimaailman tuorein voittaja on Inkan Archie Gone Lebanon -blogi. Eikä ihme. Vuodesta 2009 lähtien blogi on maustettu Inkan oululaisella huumorilla ja päivittyy ahkerasti. The Blog Award Finland -kilpailussa oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa matkablogit mukana ja voittajaksi tosiaankin valikoitui Archie Gone Lebanon. Blogissa sekoittuu mukavasti matkailu ja muu elämä ja se on varmasti kirjoittajansa näköinen. 




Kaikista matkablogeista Palmuasema on yllättänyt minut eniten. Sähköpyörätuolissa istuvaa Sannaa ei voi kuin ihailla! Hänen asenteensa ja iloisuutensa on mukaansa tempaavaa. Palmuasemalta löytyy kaikki esteettömästä matkailusta. Matkakertomuksia löytyy Euroopasta ja Karibialta.


Annika home & away oli ensimmäisiä matkablogeja, joita ryhdyin seuraamaan, kun etsin tietoa Argentiinasta. Nyt Suomeen palannut Annika on opiskellut ja asunut Buenos Airesin lisäksi Kanadassa, Skotlannissa ja Espanjassa.

My post-University Life on ehdoton brittimatkailun asiantuntijablogi. Lisäksi me lukijat saamme varsinaisen matkailun lisäksi seurata muutenkin Lauran elämää Briteissä.

USA-asiantuntijat puolestaan löytyvät 50 State Puzzle -blogista. Tästä nimenomaan jenkkimatkailuun keskittyvästä blogista löytyy asiaa jo melkein jokaisesta osavaltiosta!

Toinen paljon USA:an nykyisin keskittyvä blogi on Globe Called Home. Coloradossa asuva Jenni valloittaa vuoria upeissa maisemissa ja matkustaa milloin missäkin päin Yhdysvaltoja.

Kanadan puolella puolestaan asuu Tarinoita Maailmalta kirjoittava Annika. Hänen blogistaan rakastan lueskella matkailun ohella eläinasioihin kantaa ottavia kirjoituksia.


Haluaisin kirjoittaa jotain kaikista, mutta nyt on pakko jo rientää pakkaamaan matkalaukkua (lähtö on huomenna ja laukku on vielä ihan tyhjä!). Kurkkaa kuitenkin myös nämä blogit:

Rentomatkablogi 
Curious Feet
Matkakuume 
Lähdetään taas
Kinttupolulla
Marika - World
Travellover
Meriharakka 
Cocoa Etsimässä
Siveltimellä
London & Beyond
Suurin onni

Miehistä näkökulmaa, muuten niin naisvoittoisessa matkabloggaajaporukassa edustavat:
Panun Matkat
Pako Arjesta
Mikon blogi


Tätä listaa voisi jatkaa vielä monella kymmenellä nimellä, mutta kuulen jo Afrikan kutsun! Olisi myös mukava kuulla uusista matkablogeista eli, jos sinulla tai tuttavallasi on sellainen, linkkaa ihmeessä kommenttiboksiin! 

Lukemisen iloa!




Seuraa blogia:

Finnairin ensimmäinen A350 saapui kotiin - ensivierailu koneessa

Vaihtelun vuoksi välillä täällä Tomi kirjoittamassa lempiaiheestani eli lentokoneista, tämä on niin siisti juttu!

Minä, yli-innostunut lentokonespottailija sain blogin myötä huikean mahdollisuuden päästä katsomaan lähietäisyydeltä kun Finnairin 92-vuotisen historian suurimman laivastouudistuksen ensimmäinen yksilö saapui eilen illansuussa Helsinkiin. Pääsin myös ensimmäisten joukossa tutustumaan upouuden koneen sisätiloihin.


Lepakkomainen etuikkuna ja valtavankokoiset RR-Trent XWB-moottorit.


Virittäydyin tunnelmaan lähtemällä jo aamulla isäni kanssa käymään Tukholman Arlandassa pikaisella visiitillä, pelkästään lentokonespottaus mielessä. Tähän retkeen liittyy olennaisesti myös juuri tämä kyseinen nyt Finnairille toimitettu kone, koska alunperin meidän oli tarkoitus päästä A350:n kyytiin paluulennolla Tukholmasta. Koneen toimitus kuitenkin myöhästyi keväällä julkaistusta aloitusaikataulusta vajaalla viikolla joten tälle viikolle ilmoitetut ensimmäiset lennot uudella konetyypillä  jouduttiin perumaan. Nyt lennettiin molempiin suuntiin Norwegianilla ja oli ihan mielenkiintoinen muutaman tunnin spottailusessio Arlandassa, mutta enemmän tuon Tukholman lentokentällä vietetyn päivän annista ehkä joku toinen kerta. 

Finnair A350:n taipaleen etulinjassa

Keskitytään nyt tähän suomalaisen ilmailun kannalta tärkeään tapahtumaan, eli uuteen ja upeaan A350:seen. Reilu vuosi sitten blogissa oli edellinen juttu A350:sestä, kun esittelykone kävi näyttäytymässä Helsingissä. A350 teki ensimmäisen kaupallisen lentonsa tämän vuoden tammikuussa kun Qatar Airways sai ensimmäisenä lentoyhtiönä koko maailmassa koneen käyttöönsä. Heillä on näitä koneita jo neljä kappaletta ja Vietnam Airlinesilla kaksi. Finnair on siis kaikkiaan kolmas ja samalla Euroopan ensimmäinen yhtiö joka sai käyttöönsä tämän hienon koneen. Kaiken kaikkiaan Finnairille tulee 19 kappaletta näitä A350:siä, joista ensimmäinen saapui eilen ja vuoden loppuun mennessä pitäisi käytössä olla jo neljä konetta. Finnair oli itseasiassa ensimmäinen lentoyhtiö joka sitoutui tilaamaan tätä konetta. Yhtiö ei kuitenkaan halunnut tuotantolinjan ensimmäisiä yksilöitä joissa tunnetusti esiintyy pieniä lastentauteja uuden konetyypin olleessa kyseessä. A350 on osoittautunut Airbusille erittäin hyväksi liiketoiminnaksi, konetta on tilattu jo 783 kappaletta 41 asiakkaan toimesta.

Ensimmäinen Finnairin kaupallinen lento A350:llä on huomenna, perjantaina Amsterdamiin. Heti sieltä paluun jälkeen kone suuntaa Osloon. Lähiviikot kone lentää Finnairin Euroopan sisäisiä miehistön koulutuslentoja ennen kuin se pääsee leipätyöhönsä eli mannertenväliseen liikenteeseen ja pääasiassa, Finnairin strategian mukaan, Aasian suuntaan. Ensimmäinen kaukolento on vuorossa 22.11. Shanghaihin. Minullakin oli jo A350 lennot varattuna viime maanantaille edestakaisin Rovaniemelle ja tuo Tukholman paluu eiliselle. Valitettavasti koneen toimitus tosiaan myöhästyi muutamalla päivällä, joten ne menivät mönkään. Eiköhän tämänkin konetyypin kyytiin kuitenkin pääse vielä jossain vaiheessa.


Tervetuloa Helsinkiin A350!


Sitten hieman tarkemmin eilisestä. Ehdin Tukholmasta paluun jälkeen vielä istahtaa hetkeksi Oak Barrelliin nauttimaan lasillisen ennen kuin oli pressin kokoontuminen alakerrassa. Noin tuntia ennen koneen saapumista saatiin Finavian edustajalta kulkuluvat sekä hieman tietoa miten edetään. Aluksi siirryttiin turvatarkastuksen kautta airsidelle (eli sinne minne normaalisti pääsee vain, jos on oikeasti matkustamassa jonnekin) odottamaan bussia, joka veisi meidät parhaille paikoille.

Koneen oli tarkoitus laskeutua 17:45, josta se myöhästyi parikymmentä minuuttia. Meillä oli siis hyvin aikaa kuvailla muitakin koneita, tässä normaalia paremmassa paikassa, ennen päivän kohokohtaa. Hyvään aikaan oli koneen saapuminen ajoitettu, koska Finnairin alkuillan lähtevät laajarunkokoneet kohti Aasiaa olivat juuri lähtöpuuhissa. Sain siis ihailla Finnairin tämän hetken työjuhtien työskentelyä ennen kuin nämä uudet koneet osittain korvaavat ne.


Tässä Finnairin vanhempaa A330 kalustoa lähdössä kohti Kiinaa. Etenkin ohjaamon ikkunoista huomaa eron A350:seen.

Sieltä se sitten saapui! Tervetuloa uuteen kotiisi Airbus A350-941, OH-LWA.




Finnairin uutta ilmettä on kritisoitu tylsäksi, mutta ainakin A350:ssä se näyttää todella tyylikkäältä!





Aluksi rajattu alue vaikutti melko huonolta valokuvauksen kannalta, koska aurinko paistoi lähes suoraan juuri siitä suunnasta mistä kone saapui. Ei pitäisi ehkä olla yhtään harmissaan, kun tähän aikaan vuodesta olisi voinut vaikka tulla räntää vaakatasossa. Auringonpaiste kuitenkin lopulta kruunasi aivan täydellisesti perinteisen vesisuihkutervetulotoivotuksen kuten näistä kuvista näkee.





Koneen ympärillä riitti ihailijoita. Kaikki kynnelle kykenevät lentokentän työntekijät kuvailivat ja ihastelivat konetta, enkä yhtään ihmettele. Katseltiin vielä bussista konetta lähempää ennen kuin siirryttiin sisälle terminaaliin, koska päästiin tosiaan tutustumaan myös koneeseen sisälle!


A350 ensimmäistä kertaa matkustajasillassa Helsinki-Vantaalla.

Siivenkärjet kaartuvat melkoisesti ylöspäin.
Terminaalissa olikin juhlan tuntua, shampanjatarjoilua ja cocktailpaloja. Siirtolennon matkustajat olivat poistuneet paikalta ja nyt oli paikallisen median vuoro tutustua koneeseen. Finavian, Airbusin ja Finnairin johtajat pitivät pienet puheet, jonka jälkeen sitten päästiin sisälle.




Olihan kone hieno sisältäkin. Tyylikkään rauhallinen värimaailma hyvin pohjoismaalaiseen ja Finnairille sopivaan sävyyn. Sisustuksen onkin suunnitellut suomalainen suunnittelutoimisto dSign Vertti Kivi & Co. Uutuutena hieno LED-tunnelmavalaistus, jota voidaan asteittain muuttaa vuorokaudenaikojen mukaan.


Businessluokan paikka.

Businessluokan tyyny ja peitto toimivat väripilkkuna koneen muuten neutraalin sävyisessä sisustuksessa.


Businessluokassa istuimet kääntyvät täysin vaakatasoon ja jokaiselta paikalta pääsee suoraan käytävälle. Turistiluokan etuosassa on neljä riviä Economy Comfort-paikkoja joissa on noin 10 cm enemmän jalkatilaa kuin normaaleissa turistipenkeissä. Myös normaalit turistipenkitkin vaikuttivat olevan ihan suhteellisen tilavia jalkatiloiltaan. Koneessa on 297 paikkaa (46 Business / 43 Economy Comfort / 208 Economy).


 Tästä kuvasta näkee jalkatilan eron Economy Comfortin ja Economyn välillä. Edempi penkkirivi on Economy Comfortia.


Kaikilla paikoilla on 11-tuumainen näyttö, josta löytyy varmasti tarpeeksi viihdettä pidemmällekin lentomatkalle. Koneesta löytyy Finnairille uutuutena Wifi-yhteys, joka tosin on ilmainen vain business-matkustajille. Ohjaamoa ei valitettavasti päässyt näkemään, koska ymmärrettävästi siellä oli täysi tohina päällä uusiin järjestelmiin tutustumisessa. Koneen kun pitäisi tosiaan olla matkustajakäytössä jo huomenna perjantaina.




 Takaosan erittäin tilava keittiö.

Paikka jonne harvemmin pääsee käymään. Miehistön makuutilat koneen takaosassa jossa on makuupaikat kuudelle henkilölle.

Kustannustehokkuutta Aasian lentoihin

Tämä kone aloitti Finnairin mittavan laivastouudistuksen jonka tarkoituksena on tuplata Aasian liikenteen matkustajamäärät seuraavan viiden vuoden aikana. A350:n polttoainetehokkuus on edellisen sukupolven koneisiin verrattuna 25% parempi, tehden siitä hyvin kustannustehokkaan työkalun tämän päivän haastavassa taloudellisessa tilanteessa. Tänä päivänä lentoyhtiöiden suurin yksittäinen menoerä on polttoaine, joka saattaa olla yhtiön kokonaiskuluista jopa 25-30%. Uusilla vähemmän kuluttavilla koneilla on siis merkittävä vaikutus yhtiön tulokseen. Muita uudistuksia aiempiin koneisiin verrattuna on uusi ilmansuodatusjärjestelmä, joka vaihtaa matkustamon ilman 2-3 minuutin välein.

Kokonaisuutena koneen vastaanottaminen ja siellä ensimmäisten joukossa vierailu oli mielettömän hieno kokemus. Sen mahdollistamisesta suuri kiitos Finnairille ja Finavialle.


Kiinnostaako sinua uudet lentokonetyypit ja aiotko ehkä jopa valita seuraavan matkasi silmälläpitäen, että pääset nauttimaan uudesta matkustajakokemuksesta Finnairin hienolla A350:llä?



Seuraa blogia: