Ratsastaisinko norsulla?

Olemme Zimbabwessa, Hwangen kansallispuistossa. Istumme muutan metrin korkeuteen rakennetulla katselutasanteella, jonne mahtuu neljä ihmistä samaan aikaan penkille istumaan. Edessämme aukeaa näkymä eläinten juomapaikalle. Lokakuussa Zimbabwessa on äärettömän kuivaa. Olimme ajaneet viimeiset pari tuntia nähden vain kuivia juomapaikkoja. Nyt edessämme avautuu keidas eläimille. Norsut, seeprat ja suosikkini mustahevosantilooppi ovat kokoontuneet ympäri juomapaikkaa. Vesi on mutaista, mutta silti juotavaa. Norsut kuitenkin tietävät mistä tulee raikasta vettä (sitä pumpataan eläimille kuivan kauden aikana) ja ne työntävät kärsänsä suoraan raikkaan veden lähteeseen. Otamme kuvia ja nautimme näystä. Juuri tuolla hetkellä en keksi mitään hienompaa kuin ihailla vapaana eläviä, upeita eläimiä niiden luonnollisessa ympäristössään.

Meidän lisäksemme katselutasanteella on kaksi eteläafrikkalaista naista. Ryhdymme juttelemaan siitä missä he ovat tällä matkalla olleet ja mitä nähneet. Vaihdamme kuulumisiamme. Keskustelu siirtyy siihen mihin olemme menossa seuraavaksi. Kerromme olevamme matkalla Viktorian putouksille. Eteläafrikkalaiset kehuvat putouksia ja sitten kuulen suosituksen, joka saa pulssini kiihtymään pari pykälää.

"Siellä kannattaa mennä ratsastamaan norsuilla."

Tomi vilkaisee minua. Eteläafrikkalainen huomaa varmasti jo ilmeestäni, etten pitänyt ehdotuksesta. Yritän kuitenkin vastata mahdollisimman ystävällisesti samalla, kun katson villien ja vapaiden norsujen sukeltelua edessämme olevassa lammikossa. Kerron, etten oikein pidä sellaisesta toiminnasta. Kerron, että haluamme nähdä eläimet mieluummin niiden luonnollisessa elinympäristössään, villeinä ja vapaana. Eteläafrikkalainen vastaa:

"Ai. Me kävimme Viktorian putouksilla norsuratsastuksella ja se oli aivan mahtavaa!"

Tässä vaiheessa keskustelu tyrehtyy ja pian eteläafrikkalaiset lähtevät jatkamaan matkaansa. Katselemme edelleen norsuja, jotka touhuilevat omiaan. Ne ovat autuaan tietämättömiä siitä, että vain muutamien satojen kilometrien päässä niiden lähisukulaiset eivät saa itse päättää milloin ne sukeltavat veteen. Ne eivät saa päättää monesta muustakaan asiasta itse.

Viikkoa myöhemmin olemme Botswanassa, Linyantin alueella, Choben kansallispuiston reunalla. Olemme kierrelleet safariautolla alueella, seuranneet leopardin saalistusta, katselleet kylläisinä makaavia leijonia, joessa sukeltelevia virtahepoja sekä joelle vaeltavia norsuja. Nyt istumme öljylampuin valaistun pitkän pöydän ääressä keskellä erämaata. Olemme tutustuneet muihin ulkomaalaisiin turisteihin, jotka myös ovat matkustaneet valtavia matkoja päästäkseen näkemään upeita eläimiä vapaana luonnossa. He ovat maksaneet siitä tuhansia dollareita. Nautimme hyvästä ruoasta ja keskustelemme siitä mitä kukakin oli nähnyt. Siksi vanhemman amerikkalaisrouvan seuraavat sanat tuntuvat iskulta kasvoja vasten.

"Kävimme Viktorian Putouksilla ratsastamassa norsuilla ja se oli upeaa!"

Kuuntelen epäuskoisena. Pöydän toisella puolella itävaltalainen teini ryhtyy tönimään äitiään: "äiti, äiti, mennään mekin" ja näen kuinka tytön silmät säihkyvät innosta. Vieressäni Tomi kysyy minulta hiljaa suomeksi: "aiotko osallistua tähän keskusteluun?". Minun on pakko pudistaa vain päätäni ja purra hammasta.

Miten tyrmätä täysin toisen ihmisen hieno lomakokemus ilman, että saat ihmisen puolustuskannalle? Sitä on lähes mahdotonta tehdä. Olen yrittänyt sitä pari kertaa ja se on päättynyt aina vain huonosti. Siksi olen purrut hammasta. Olen ollut hiljaa. Mutta täällä blogin puolella haluan avata sanaisen arkkuni. En arvostellakseni kenenkään menneitä valintoja, vaan lisätäkseni tietoa. Koska moni ei tiedä. Ennaltaehkäisy on toimivampaa kuin jälkikäteen syyttely.

Ennen kuin harkitset norsuratsastusta ota huomioon nämä seikat

1. Norsun selkä ei kestä satulan ja turistien painoa.
2. Norsujen koulutusmenetelmät ovat hyvin julmia.
3. Aasian norsut ovat uhanalaisia, mutta silti niitä pyydystetään luonnosta turistitoimintaan. Myös Afrikan norsujen tilanne on vaarantunut.

En usko, että kyse on piittaamattomuudesta tai siitä, että ihmiset haluavat tukea epäeettistä toimintaa. Olen ratsastanut norsulla Thaimaassa kymmenen vuotta sitten. Silloin en tiennyt, mitä tiedän nyt. Olen tukenut toimintaa, jota nykyään pidän epäeettisenä. Ei ole häpeä myöntää tehneensä jotain tyhmää tietämättömyyttään, mutta aina voi kehittyä. Ja usko pois, ei se norsulla ratsastaminen edes ole niin hienoa. Muistan olleeni jopa hieman pettynyt sekä surullinen. Olimme molemmat silloisen poikaystäväni kanssa myös järkyttyneitä, kun opas kalautti norsua kepillä hyvin lujaa. Muistan vieläkin miten kova se kumaus oli. Uskottelimme itsellemme, että norsulla on niin paksu nahka, ettei se tunne. Silti norsun reaktio kertoi muuta. Iskut eivät toimi, elleivät ne satuta.

On miljoona kertaa hienompaa nähdä norsuja kansallispuistoissa. Siellä on mahdollista seurata niiden luonnollista käyttäytymistä, nähdä niiden kommunikoivan keskenään, kiirehtivän paikasta toiseen ja ajavan leijonia kauemmaksi. Näimme muutaman viikon takaisella Afrikan matkallamme valehtelematta satoja norsuja ja minulla on niistä monta tarinaa kerrottavaksi. Pysy mukana ja lupaan vakuuttaa sinut siitä, että haluat nähdä norsut mieluummin Afrikassa vapaana kuin kahlehdittuna turistien kantamiseksi! 

Tarinoita maailmalla blogin Annika kirjoitti vuoden alussa postauksen Turisti joka katkaisi elefantin selän. Et sinä varmastikaan halua olla tuo turisti. Annikan kirjoituksesta löytyy paljon perusteluja sille miksi norsulla ratsastaminen ei ole hyvä idea.

Jos olet suuntaamassa Thaimaahan ja haluaisit nähdä norsuja siellä, kurkkaa Rimman kirjoitus Vapaaehtoisena Elephant Nature Parkissa. Puisto tekee hyvää työtä pelastettujen norsujen hyväksi.

Myös Sri Lankasta löytyy paikkoja, joissa voi nähdä norsuja. Olen kirjoittanut aiemmin Yalan kansallispuistosta, jossa voi nähdä luonnonvaraisia Aasian norsuja sekä Pinnawelan norsuorpolasta. 

Mielestäni paras manner norsujen näkemiseen on kuitenkin Afrikka. Olemme nähneet luonnonvaraisia norsuja nyt (Sri Lankan lisäksi) Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja Botswanassa. Jokaisessa näistä maista on mahdollisuus nähdä monikymmenpäisiä norsulaumoja. Niiden katselemiseen ei kyllästy koskaan. Nämä eläimet ovat lumoavia. Me ihmiset olemme kaventaneet norsujen elinalueita luvattoman paljon. Tämä huomioonottaen olemme velkaa niille sen, että halutessamme nähdä niitä, matkustamme niiden asuinalueille, norsujen ehdoilla. Se on paras tapa tutustua näihin upeisiin eläimiin. Jos safarimatkan hinta hirvittää, lue postaukseni Tonnilla safarille - Ohjeita Krugerin kansallispuistoon. Afrikan matkan ei tarvitse olla kallis. Vierailemalla ja yöpymällä kansallispuistossa, tuet myös samalla norsujen suojelua.

Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu lokakuussa Hwangen kansallispuistossa.

Seuraa blogia:

Facebook | Bloglovin | Instagram

Nambitin yksityinen eläinten suojelualue

Ai safarille vai?

Afrikan manner on valtava. Sieltä löytyy niin vuoria, hiekkarantoja kuin aavikoita. Minulle Afrikka matkakohteena tarkoittaa kuitenkin ennen kaikkea safareita. Villieläimet ovat se syy, jonka vuoksi Afrikka on vetänyt meitä puoleensa nyt jo kahtena peräkkäisenä vuotena. Sen vuoksi myös Rovos Raililla halusimme ilman muuta reitille, johon kuului safariajelu tai itseasiassa kaksi. Pretoria - Durban väli sopi tähän erinomaisesti. Niinpä ensimmäisenä iltanamme tuon ylellisen vintagejunan kyydissä menimme aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna olimme aamupalalla jo kuuden jälkeen, valmiina nousemaan safariauton kyyditettäväksi seitsemältä. Sen me olimme jo aiemmin oppineet, että Afrikkaan ei tulla nukkumaan, ainakaan aamuisin.

Rovos Railin aamiainen on juuri niin hyvä kuin odottaa saattaa. Ellet halua, sinun ei tarvitse kuin kävellä pöytään ja istua siinä koko aamiaisen ajan. Luoksesi kiikutetaan kyllä kaikki aamiaismenusta lähtien. Jos haluat, voit kuitenkin lisäksi noutaa noutopöydästä lisää valikoimaa lautasellesi. Minä halusin tietenkin. Voin syödä hämmästyttäviä määriä aamulla ja iltaisin taas kamppailen jo yhden ruokalajin illallisenkin kanssa. Tomilla ruokarytmi menee päinvastoin, mutta ei se ole koskaan ongelmaksi muodostunut, koska tämä tarkoittaa vain sitä, että Tomi syö yleensä kaksi kolmasosaa minunkin illallisannoksista.

Rovos Railin kalustoon ei kuulu pelkästään junia, vaan myös safariautoja (ja lentokone...).

Seitsemän aikaan aamulla junan vieressä oli odottamassa viisitoista eurooppalaista turistia. Osa junan matkustajista veteli tuohon aikaan vielä sikeitä, koska meidät oli jaettu kahteen ryhmään. Toinen ryhmä lähtisi safariajelulle vasta meidän palattua takaisin klo 10 jälkeen. Olimme suuntaamassa Nambitin yksityiselle eläinten suojelualueelle (Nambiti Private Game Reserve) ja Rovos Raililla oli lupa viedä alueelle vain kaksi autollista turisteja yhdellä kerralla. Me pakkauduimme toiseen autoon kahdeksan saksalaisen kanssa. Olimme saaneet nauttia vain päiviä ja reilua viikkoa aiemmin sekä Zimbabwessa että Botswanassa omasta safariautosta ja oppaasta ilman muita turisteja, joten emme olleet tiiviistä tunnelmasta järin innoissamme. On kuitenkin melko selvää, ettei tälläisellä ryhmämatkalla ole mahdollisuuksia kuljettaa jokaista pariskuntaa omalla autolla, eikä se kovin ekologistakaan ole.

Huristelimme vajaat kymmenen minuuttia reipasta vauhtia Nambitin portille. Etelä-Afrikassa on eteläisen pallonpuoliskon keväällä (loka-marraskuu) vilpoista aamuisin ja avoimessa safariautossa etenkin. Lämmin kerrospukeutuminen on olennaista. Reilun tunnin kuluttua me kaikki jo kuoriuduimme pitkähihaisistamme.

Etelä-Afrikan eläimet aidatuilla alueilla

Etelä-Afrikassa käytännössä kaikki suuret villieläimet elävät tänä päivänä aitojen sisäpuolella. Siinä missä Zimbabwessa ja Botswanassa oli ihan todellinen riski törmätä kansallispuistojen lähistöllä yleisellä tiellä norsuun, Etelä-Afrikassa tätä ei voi tapahtua. Isot pedot ja riistaeläimet elävät joko aidatuissa kansallispuistoissa (joista suurin ja suosituin on Krugerin kansallispuisto), yksityisillä eläinten suojelualueilla tai sitten yksityisillä metsästysalueilla. Nambitin alueella eläimiä suojellaan, ei metsästetä. 89 neliökilometrin suuruinen alue on aidattu ja sen sisäpuolella on kymmenen eri safarilodgea, joiden asukkaita kuljetetaan safariautoissa ihastelemassa alueen eläimiä. Omalla autolla siellä ei saa ajaa, eikä voisikaan, tiet ovat sellaisia, että neliveto on välttämätön.

Nambitin kotisivuilla ja Rovos Railin sivuilla luvataan paljon tästä KwaZulu-Natalin provinssin alueella sijaitsevasta eläinsuojelualueesta. Se sijaitsee kahden suuren kaupungin, Johannesburgin ja Durbanin lähes puolessa välissä ja on alueen ainoa suojelualue, jossa on mahdollista nähdä niin sanottu big five (leijona, norsu, sarvikuono, leopardi ja puhveli). Sen etuihin kuuluu esim. Krugerin kansallispuistoon verrattuna vapaus malariasta. Malarialääkkeissä on aina omat riskinsä ja vaikka meille niistä ei ole koskaan tullut mitään oireita, on aina parempi ellei niitä tarvita lainkaan.

Niinpä me köröttelimme Nambitin porteista sisälle ja ryhdyimme tähystämään eläimiä. Ensimmäinen vartti kului impalahavaintojen voimin ja sen jälkeen kaukana alhaalla laaksossa näkyi norsuja.

Norsuja näköpiirissä.

Olimme nähneet tämän reissun aikana norsuja lähes kyllästymiseen asti (ei niihin kyllä oikeasti voi kyllästyä ikinä) ja tekin tulette vielä näkemään niistä paljon kuvia. Oikeastaan alhaalla laaksossa vaeltavat norsut näyttivät tämä huomioon ottaen hienommalta näyltä kuin jos ne olisivat olleet aivan tien vieressä. Suuret eläimet näyttävät majesteettisilta vaeltaessaan pitkin savannia. Jos taas norsuja ei ole nähnyt ennen läheltä, todennäköisesti pettyy, ellei niitä näe läheltä.

Melkein heti norsuhavainnon jälkeen kuljettajamme sai toiselta kuljettajalta vinkin sarvikuonosta aivan vähän matkan päässä. Mekin kurvasimme sitä katsomaan.

Kuvittele tähän kuva harvinaisesta pensassarvikuonosta.

Sellaisen nimittäin näimme. Ensimmäistä kertaa. Aiemmin olimme nähneet vain isosarvikuonoja. Kuviakin tästä harvinaisesta eläimestä olisi, mutta oppaamme pyysi, ettei niitä laitettaisi sosiaaliseen mediaan. Vaikka se tuntuukin hyvin epätodennäköiseltä, on aina riski, että salametsästäjät näkisivät kuvat. Kirjoitinkin vajaa vuosi sitten pitkän postauksen sarvikuonojen salametsästyksestä. Ongelma on todellinen joka puolella Etelä-Afrikassa sekä myös muissa maissa, joissa sarvikuonoja edelleen on jäljellä. Järkyttävän surullista, mutta onneksi on myös paljon ihmisiä, jotka taistelevat lajin säilyttämisen puolesta. Nambiti on mukana sarvikuonojen elvyttämisprojektissa. He eivät paljasta kuinka paljon alueella on sarvikuonoja, mutta he ovat saaneet x-määrän yksilöitä, jotka eivät ole sukua toisilleen. He saavat pitää joka toisen syntyvän poikasen ja joka toinen on säätiön (en valitettavasti tiedä mikä säätiö tarkalleen on kyseessä) omistuksessa.

Katseltuamme aikamme yhtä, noin viidestätuhannesta, jäljellä olevasta pensassarvikuonosta, jatkoimme muiden eläinten etsimistä. Nambitin alue on luonnoltaan monimuotoinen. Sieltä löytyy niin kuivaa kivikkoa kuin vehreää savannia. Nyt tosin oli poikkeuksellisen kuivaa. Piti olla sadekausi, mutta edellinen kunnon sade oli kastellut alueen kahdeksan kuukautta sitten. Näin Suomen sateisen marraskuun aikaan on hyvin vaikea kuvitella niin pitkää aikaa ilman sadetta. Muistan miten kuiva maa oli kesällä, kun ei satanut kahteen viikkoon. Ajatelkaapa sitä kuivuutta kuukausitolkulla. 

Kuivan karua maata, joka ei ole kokenut sadetta yli puoleen vuoteen.

Ensin näytti, ettei tuolla kivikkoisessa maassa ole mitään eläimiä. Hieman tarkempi silmäys ja sieltä paljastui kuitenkin sarvipäitä ja torahampaisia otuksia.

Puna-antiloopppi.

Pahkasika ja käyrät torahampaat.

Melko vähän eläimiä kuitenkin oli näkyvissä, vaikka näkyvyyttä kyllä riitti.

Kuvasta ei oikein tule mittasuhteet esille, mutta tämä oli valtavin koskaan näkemäni linnun pesä.

Kahvitauko

Leijonat kadoksissa

Etsiessämme alueella nähtyä leijonalaumaa, ajelimme niin kuoppaista ja mäkistä tietä, että siinä peräpenkin reunassa, auton kaiteita rystyset valkoisena puristaessa tuli jo mietittyä onko monikin ihminen tippunut safariautosta. Ei se varmasti ihan helposti tapahdu, mutta ei tuo kyyti nyt ehkä ihan heikkokuntoisimmille vanhuksille sopivaa olisi ollut. Ei tosin safariauton kyytiinkään pääse kipuamaan ellei jalka edes vähän taivu. Yksi saksalaisista istuikin tästä syystä kuljettajan vieressä hieman alempana kuin me muut.

Kiertelimme aikamme aluetta, jossa leijonista oli tehty viimeksi havainto, mutta lauma pysyi piilossa. Vastaan tuli muitakin safariautoja ja kuljettajamme kyseli muilta kuljettajilta mitä eläimiä he olivat nähneet, mutta kaikki vain levittelivät käsiään. Hiljainen aamu. Sellaista se on villieläinten kanssa. Ne eivät ole poseeraamassa paikallaan häkeissä, kuten eläintarhoissa, vaan niiden näkeminen on tuurista kiinni. Näimme me kuitenkin toisenkin sarvikuonon. Tällä kertaa kyse oli isosarvikuonosta, mutta jätän kuvat siitäkin laittamatta.

Jätimme kuivan, karun kivikkoisen alueen taaksemme ja siirryimme aivan toisenlaiselle alueelle. En tiedä voiko sitä sanoa savanniksi, mutta ainakin hyvin lähellä sitä se oli. Kaukana näkyi kirahveja ja lähempänä seeproja.

Seeproja Nambitin eläinten suojelualueella.

Antiloopit ilahduttivat

Kun olimme päässeet savannialueelle, alkoi vihdoin tapahtua. Minulle päivän kohokohta oli, kun näimme beisoja eli keihäsantilooppeja. Olin halunnut nähdä niitä jo pitkään. Valitettavasti ne olivat kaukana, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Nämä ovat mielestäni hienoimman näköisiä suurista antiloopeista. Katsokaa nyt miten valtavan pitkät nuo sarvet ovat!

Beisoja.

Beisa eli keihäsantilooppi.

Myös hirviantilooppeja oli mukava nähdä. Beisoihin verrattuna ne eivät ole erityisen näyttävän näköisiä, mutta olimme tätä ennen nähneet vain yhden sellaisen vuosi sitten Hyväntoivonniemellä.

Hirviantilooppeja.

Oppaamme yritti etsiä norsuja, jotta pääsisimme näkemään ne lähempää. Matkamme keskeytyi, kun pysähdyimme katselemaan tien molemmin puolin levittäytyneitä gnuuantilooppeja. Oppaamme pysäytti auton ja lähti mitään sanomatta harppomaan johonkin tien sivuun oman kameransa kanssa. Samalla hän säikäytti gnuut liikkeelle. Kävi ilmi, että hän kävi kuvaamassa valtavaa karvaista hämähäkkiä.

Gnuut juoksemassa tien yli. Oikeassa reunassa näet oppaamme kuvaamassa hämähäkkiä.

Gnuuantilooppeja.

Kun opas oli karkoittanut gnuut kauemmas, jatkoimme norsujen etsimistä. Maisemat olivat hienot, mutta norsuja ei ollut näköpiirissä. Jouduimme kääntymään takaisin, jotta ehtisimme kymmeneksi takaisin junalle.

Nambitin maisemia.

Paluumatkalla puhvelilauma saapui tielle samaan aikaan meidän kanssamme ja kävi juomassa joessa. Pidin kyllä kovasti näistä Nambitin savannimaisemista, koska siellä näki pitkälle ja päätä kääntelemällä näki erilaisia antilooppeja siellä täällä alla olevassa kuvassa näkyvien puhvelien lisäksi.

Yksi maailman vaarallisimmista eläimistä

Kafferipuhvelit eli afrikanpuhvelit näyttävät lähinnä leppoisilta villilehmiltä, mutta ovat ihmiselle vaarallisia eläimiä, monien listojen mukaan jopa vaarallisimpien eläinten kärkipäässä. Joskus käy jopa niin, että saalis tappaa metsästäjänsä. Niin kävi kokeneelle brittimetsästäjälle Zimbabwessa, kun hän kuoli puhvelin sarviin vuonna 2012.  Vaikka ihminen onkin aseidensa kanssa yleensä täysin ylivertainen eläimiin nähden, joskus voi käydä näinkin päin. Leijonat kulkevat usein puhvelilaumojen perässä ja yrittävät saalistaa vasikoita. Minun piti kaivaa youtubesta yksi mieleenpainuneimmista videoista ikinä. Katsoin sen jo yli vuosi sitten ja se palautui nyt mieleeni. Jos haluat tuijottaa ruutua ällistyneenä kahdeksan minuuttia ja nähdä melkoisen puhveleiden ja leijonien järjestämän luontonäytöksen, klikkaa auki tämä linkki. 

Safariautossa on suhteellisen turvallista olla aivan lähellä näitä eläimiä, mutta silti oppaamme kehoitti meitä olemaan mahdollisimman hiljaa lauman vaeltaessa ohitsemme.

Tämä matkamme toiseksi viimeinen safari sujui siis ilman petoeläinhavaintoja. Rehellisesti sanottuna olimme hieman pettyneitä. Eläinten liikehdintää ei toki voi koskaan ennustaa ja välillä safareilla ajellaan pitkiäkin matkoja näkemättä eläimiä. Nambitia en kuitenkaan osaa pitää kovin huippukohteena, jos tavoitteena on nähdä kaikki niin sanotut viisi suurta eläintä. Leopardeja 89 neliökilometrin alueella elää kuulema viisi, mutta ne ovat niin arkoja, että niistä tehdään havaintoja ehkä pari kertaa kuukaudessa. Alueella ei myöskään käsittääkseni ole mitään valtavia eläinlaumoja. Gepardejakin on vain yksi, koska leijonat ovat tappaneet muut. Sääli tuota yhtä yksinäistä. Se ei kuulema uskalla kovinkaan usein näyttäytyä, koska piileskelee (ymmärrettävästi) leijonia. Plussaa Nambitille kuitenkin kauniista maisemista ja malariavapaudesta. Se on myös hyvällä sijainnilla kahden suuren kaupungin välimaastossa.

Paluu junalle oli ihan huippu! Kun kurvasimme safariautollamme takaisin junan kylkeen, tarjottimella odottivat kylmät, kosteat pyyhkeet, jolla sai pyyhkiä suurimmat hiet ja tiepölyt pois. Sen lisäksi meitä odotti myös kuohuva juomatarjoilu, kuinkas muutenkaan.

Rovos Rail ja safariautot.

Yhteistyössä Rovos Rail.

Rovos Rail - luksusjunamatka

Nuorempana matkustin paljon junalla. Lahti - Helsinki väli tuli erittäin tutuksi, kun suhasin sitä väliä parhaan ystäväni luokse Vantaalle. Myös opiskeluaikana junalla tuli liikuttua Etelä-Suomen ja Pohjanmaalla sijaitsevan opiskelupaikkakunnan väliä. En kuitenkaan ole ulkomailla liikkunut paljoakaan junilla. Vaikka käytyjä maita on takana jo yli 50, vain murto-osassa olen matkustanut junalla. Kaupungeissa toki metrolla, mutta sitä ei kai lasketa. 

Yksi pidempi matka on kuitenkin tullut aiemminkin junalla ulkomailla taitettua. Ei ollut viiden tähden palvelusta tietoakaan, kun matkustimme Intiassa Delhistä kahden ja puolen päivän mittaisen matkan maan eteläosiin, Chennaihin. Olimme tuolloin varanneet mukaamme paljon erilaista kuivamuonaa, koska me molemmat olimme Tomin kanssa sitä mieltä, ettei junassa myytävää ruokaa uskaltaisi syödä ruokamyrkytyksen pelossa. Itse matka oli kuitenkin hieno kokemus ja siitä on positiiviset muistikuvat, vaikka Intia muuten näyttäytyy mielessäni hyvin negatiivisessa valossa. 

Nyt melko tarkalleen viisi vuotta tuon Intiassa toteutetun pitkän junamatkan jälkeen, olimme jälleen ajallisesti suunnilleen kauan kestävällä junamatkalla. Etelä-Afrikan Rovos Raililla vain ei ollut pelkoa ruokamyrkytyksestä. Söimme kolme kertaa päivässä fine diningia ja nautimme ylellisestä palvelusta. Makoillessamme sviittimme parivuoteella ja katsellessamme ohi viistäviä maisemia, tuli silti mietittyä kerran jos toisenkin tuota Intian junamatkaa. Tomi kertoili myös juttuja Trans-Siperian junamatkalta, jonka hän oli tehnyt ennen kuin tunsimme toisiamme. 

Auringonlaskua oli paras ihastella junan perässä olevasta maisemavaunusta.

Etelä-Afrikan perusmaisemia.

Juna, joka ei ole koskaan aikataulussa

Rovos Rail ei koskaan pysy aikataulussa. Sen tiesimme jo etukäteen ja hyttipalvelijamme muistutti meitä siitä vielä uudelleen nähdessään minun silmäilevän aikataulua vain puolisen tuntia asemalta lähtömme jälkeen. Aikataulussa luki, että söisimme lounaan kello 13 Drakensbergin vuorten tullessa näköpiiriin. Se kuulosti hienolta. Samalla kuitenkin mietimme, että haluaisimme olla silloin kuvaamassa maisemaa, emme syömässä. Tämä ei kuitenkaan koitunut ongelmaksi.

Kellon ollessa yksi, istuimme koristeellisessa ravintolavaunussa junan seisoessa paikallaan jollain paikallisasemalla. Emme olleet päässeet kovinkaan kauas Pretoriasta, koska aiemmin sinä aamuna jokin toinen juna oli suistunut raiteiltaan. Tästä syystä koko junaliikenne oli hieman sekaisin. Onneksi meillä ei tosiaan ollut niitä aikataulupaineita. Sen sijaan meillä oli edessämme ruokailuvälinekattaus valkoisen pöytäliinan päällä ja pian viereemme ilmaantui tarjoilija kysymään saisiko hän kaataa meille alkupalalle suositeltua eteläafrikkalaista viiniä. Kaikki matkustajat ja suuri osa henkilökunnasta oli valkoihoisia. Samaan aikaan ikkunan takana oli juna-asemalla jonkinlaisten kaltereiden takana suuri määrä köyhiä tummaihoisia odottamassa heidän junansa saapumista. Välissä oli vielä vartija turvaamassa Rovos Railia.

Siinä istuskellessamme maailman ylellisimmäksi tituleeratussa junassa ja katsellessamme ikkunasta ulos ihmisiä, joista suuri osa todennäköisesti on hyvin köyhiä, kävimme läpi melkoisen tunteiden kirjon. Tilanne oli kummallinen ja rehellisesti sanottuna hieman epämukavakin. Miten etuoikeutettuja me olimmekaan ja miten epäoikeudenmukainen paikka maailma onkaan. Maailman rikkaudet eivät jakaudu tasaisesti. Tunsimme omantunnon piston, vaikkemme edes ole rikkaita. Emme länsimaalaisella mittapuulla edes mitenkään varakkaita. Silti tunsimme tuolla hetkellä itsemme melkoisiksi kroisoksiksi istuessamme siinä ravintolavaunussa joukon tarjoilijoita palvellessa meitä. Toivoimme junan lähtevän liikkeelle, jotta meidän ei tarvitsisi enää tuntea syyllisyyden tuskaa, vaikka emme olleetkaan tehneet mitään väärää. Eihän junamatkamme ollut millään tavalla pois näiltä ihmisiltä. Olimme vain saapuneet Afrikkaan vauraasta länsimaasta. Silti tilanne tuntui pahalta.

Rovos Railin ravintolavaunu.

Lounasta odottamassa.

Pan-fried linefish on a bed of spinach tagliolini with tomato coulis, balck olives and capers. Älkää laittako minua suomentamaan tätä kaikkea.

Kaikenlaisia matkustajia

Kaikki Rovos Railin kyydissä olleet eivät olleet rikkaista länsimaista. Junan kyydissä oli 32 matkustajaa ja heistä puolet olivat eteläafrikkalaisia. Seuraavaksi suurimman ryhmän muodostivat saksalaiset, joita oli junan kyytiin noussut kahdeksan. Heistä kaksi oli melkoisia Rovos Rail konkareita. Tämä oli heidän kuudes matkansa Rovos Railin kyydissä. Kertonee siitä, että kyseessä voi olla koukuttava matkailumuoto. Meidän lisäksemme mukana oli vielä pariskunnat Tanskasta (heille tämä oli toinen Rovosin junamatka) ja Englannista. Olimme odottaneet kolmekymppisinä laskevamme matkailijoiden keski-ikää reippaasti, joten oli hieman yllätys, että meidän lisäksi mukana oli kaksi muutakin nuorta (koska mehän olemme edelleen nuoria ;)) pariskuntaa. Vauraita eteläafrikkalaisia. Muuten matkustajien keski-ikä huiteli ehkä viidenkympin tienoilla. Ei kuitenkaan kannata ajatella, että Rovos Rail olisi vain eläkeläisille. Sitä se ei todellakaan ole. 

Kenelle Rovos Rail sitten sopii? Mielestäni se sopii kiireettömästä matkustamisesta, hyvästä palvelusta, ruoasta ja viineistä pitävälle. Ylellinen juna on hyvin helppo matkustusmuoto. Tarkoitus ei kuitenkaan ole istuskella koko matkaa junassa syömässä tai viiniä lipittämässä, vaan kaikkiin Rovos Railin reitteihin kuuluu mukaan erilaisia ekskursioita. Me olimme safarireitillä, mutta junamatkojen teemoja on useira, kuten esimerkiksi golf-matkat. Kaikkia matkustajia ei siis tarvitse sulloa samaan muottiin ja ekskursioissakin on valinnanvaraa. Mekin pääsimme valitsemaan menisimmekö matkan toisena päivänä toisellekin safarille vai lähtisimmekö historialliselle Battlefields kierrokselle. Jos sinä siellä ruudun toisella puolella olet yhtään kauemmin lueskellut tätä blogia, arvaat kyllä kumman valitsimme.

Etelä-Afrikan maisemia.

Etelä-Afrikan maisemia.

Karvajalkainen mies otti junassa rennosti.

Jokaiselle oma sviitti ja kaikille yhteiset ylelliset oleskelutilat

Junassa on matkustajille käytännössä kolmenlaisia tiloja; sviitit, ravintolavaunu ja oleskeluvaunut. Kaikkein tärkein on tietenkin oma sviitti. Näitä on valittavana kolmesta eri kategoriasta. Pulman suite on pienin ja edullisin. Meillä oli deluxe suite, jossa oli kaikki tarpeellinen ja riittävästi tilaa, kun tarvittavat tavarat purki kaappeihin. Matkalaukut mahtuivat sviitin ylähyllylle, jonne jäi tilaa vielä neljälle suurelle matkalaukulle. Deluxe sviitistä yksi luokka ylöspäin on Royal suite, jossa on lisäksi vielä oma viktoriaaninen kylpyamme. Varmasti oikein kiva lisä, mutta pärjäsimme oikein hyvin ilmankin. Suihku oli todella tilava ja erinomainen. Vessassa oli muutenkin enemmän tilaa kuin osasin odottaa. Ainoa negatiivinen puoli oli käsienpesualtaan naurettavat omat hanat kylmälle ja kuumalle vedelle. Voit olla varma, ettet koskaan saa tälläisestä ongelmahanasta haluamasi lämpöistä vettä. Onneksi suihkussa ei sentään tätä ongelmaa ollut. 

Omassa sviitissä oli aivan huippua vain loikoilla, katsella maisemia ja lueskella kirjaa. Ikkunat sai avattua ja lempeän lämmin tuuli puhalsi sisälle sviittiin. Sitten, kun halusimme nähdä muita ihmisiä tai nauttia muustakin baaritarjonnasta kuin mitä omasta minibaarista löytyi (se täytettiin meidän mieltymysten mukaan), suuntasimme joko kirjastovaunuun tai maisemavaunuun. Yleensä jälkimmäiseen. Se oli junan viimeinen vaunu ja siellä oli avoin takaosa, jossa pääsi istuskelemaan ulos. Tarjoilu pelasi moitteettomasti myös ulkona, tarjoilijoiden käydessä säännöllisesti tiedustelemassa voisivatko he tuoda ulkona istuskeleville jotain juotavaa.

Sviittimme illalla verhot kiinni.

Maisemavaunu.

Maisemavaunu.

Kirjasto, jossa oli uusimpia lehtiä luettavana sekä kirjakokoelma.

Maisemavaunu ulkoa kuvattuna.

Todellinen all-inclusive matka

Rovos Rail on todellakin all-inclusive. Tällä tarkoitan sitä, että myös kaikki alkoholit kuuluvat junamatkan hintaan. Vain jokin kallein shampanja ei kuulu, mutta muuten kaikki viinit, viskit, konjakit, coctailit, bisset ja ennen kaikkea minun rakastama Amarula-likööri oli matkustajien vapaasti tilattavissa. Rovos Raililla ei siis tarvitse miettiä "mitä saisi olla" kysymyksen kuullessaan mitä jokin maksaa. Ei maksa mitään. Toki matka itsessään ei ole edullinen (hintatiedot löytyvät Rovos Railin sivuilta), mutta kuitenkin ihan tavan (länsimaalaisen) pulliaisen maksettavissa, jos matka oikeasti kiinnostaa. Hintaanhan todellakin kuuluu ruhtinaallisen aamupalan lisäksi neljän ruokalajin fine dining lounaat ja illalliset viineineen päivineen, sekä kaikki ekskursiot (niistä lisää seuraavassa postauksessa). 

Auringonlasku Etelä-Afrikassa.

Ensimmäisenä iltana oli kaunis auringonlasku.

Pidätkö sinä junalla matkustamisesta ja voisitko kuvitella lähteväsi luksusjunamatkalle Rovos Railin kyytiin? 

Yhteistyössä Rovos Rail.

Rovos Rail - kun junamatkasta tehtiin elämys

Vanhan ajan juna kulkee Afrikan halki. Kiskot kolisevat. Ravintolavaunussa on mies puku päällä. Nainen astelee vaunuun iltapuvussa. Valaistus on himmeä. Valkoisilla pöytäliinoilla kimmeltävät juomalasit ja tarjoilija tulee tiedustelemaan mitä juotavaa saisi olla. 

Tämä on kohtaus uusimmasta Bond -elokuvasta. Piti melkein hieraista leffateatterissa silmiään, koska aihe oli meille niin ajankohtainen. Siinä missä Mr James Bond ja hänen tämän leffan rakastajattarensa istuivat valkokankaalla Afrikassa junanvaunussa, istuimme mekin Tomin kanssa vastaavassa tilanteessa vain vähän aikaa sitten. Onneksi meidän perässämme ei sentään ollut palkkamurhaajaa, vaikka aivan vammoitta emme tuosta reissusta selvinneetkään.  

Vaikka Bond -leffan kohtaus oli kuin vuosikymmenten takaa, ovat vastaavat junat edelleen todellisuutta Afrikassa. Me pääsimme kokemaan loka-marraskuun taitteessa kolmen päivän mittaisen matkan ylellisen Rovos Railin kyydissä. Se oli kuin paluu menneille vuosikymmenille - nykyaikaisten mukavuuksien kanssa. 

Rovos Railin Pretorian yksityinen juna-asema ja entisöity höyryveturi.

Lokakuun viimeisen päivän aamuna oli pientä jännitystä ilmassa. Olimme Etelä-Afrikan pääkaupungissa Pretoriassa, mutta jostain syystä olimme päätyneet yöksi Manhattanille. Maltoimme tuskin syödä aamupalaa tuossa New York -teemaisessa hotellissa, vaikka sen aamupalatarjonta peittosi varmasti yhden jos toisenkin Amerikan mantereella sijaitsevan hotellin hiilaripitoisen aamupalan. Hieman tyhjäksi jäänyt vatsa ei silti huolettanut. Emme uskoneet joutuvamme näkemään nälkää seuraavien päivien aikana, vaan päinvastoin. Vatsakupuun oli hyvä jättää tilaa herkuille. Olimme suuntaamassa Rovos Railin hemmoteltaviksi. Edessä oli kolmen päivän ja kahden yön mittainen junamatka Pretoriasta Durbanin rannikkokaupunkiin.

Etukäteen saamissamme ohjeissa meitä pyydettiin saapumaan Rovos Railin yksityiselle juna-asemalle yhdeksältä. Juna lähtisi kymmeneltä. Hotellillamme haluttiin pelata varman päälle ja meille järjestettiin maksuton kuljetus lähtemään jo kahdeksalta. Ensin meille ehdotettiin puoli kahdeksaa. Saattaisi olla ruuhkaa. Suhtauduimme asiaan epäillen. Kartan mukaan matkaa oli huimat viisi kilometriä. Virkailija vakuutti, ruuhka saattaa olla joskus todella paha.  Lähdimme liikkelle kymmentä yli kahdeksan.

Olimme perillä asemalla 8:20.

Kävi ilmi, ettei se kuitenkaan ollut lainkaan liian aikaisin. Meidät otettiin vastaan hymyssä suin. Emmehän me olleet edes ensimmäiset paikan päällä. Saimme hylätä heti painavat matkalaukkumme ja suuntasimme ihastelemaan kaunista ja seesteistä juna-asemaa. En yleensä erityisemmin nauti suurista rautatieasemista. Niillä on hälyistä ja valtavasti kiireisenä käveleviä ihmisiä. Tämä asema oli kuitenkin sellaisen vastakohta. Sisustus vastasi enemmän hienostunutta olohuonetta. Joka puolella oli muhkeita nojatuoleja ja sohvia. En muista tarkalleen, mutta voisin melkein vannoa, että kaiuttimista soi pianomusiikki. Kevyeksi jääneestä hotelliaamiaisestakaan ei tarvinnut enää olla huolissaan, koska tarjolla oli kahvin, teen ja kuohuviinin lisäksi myös pieniä kolmioleipiä ja muuta naposteltavaa. Olimme lähdössä all-inclusive junamatkalle. 

Rovos Railin lounge, jossa on mukava odotella junan lähtöä.

Ulkona riikinkukot hyppivät raiteilla ja edessämme odotti kunnon vanhanajan höyryveturi, jota aikaisin paikalle saapuneet junailijat kuvasivat innoissaan. Vastaavaa veturia ei ole enää tänä päivänä mahdollista nähdä monessakaan paikassa. 

Vintage höyryveturi.

Kaunein juna-asema, jossa minä olen käynyt.

Ennen kuin maltoimme asettua aloillemme juomaan lähtöskumpat, kävimme myös muutaman sadan metrin päässä Rovos Railin omassa rautatiemuseossa. Hämmästyimme hieman, kun ohitimme tuolla lyhyellä matkalla vapaana piha-alueella hengailevan alpakan, aasin ja hevosen. Oli todellakin helppo virittäytyä menneen ajan tunnelmaan. En tosin ole aivan varma miten alpakka etelä-amerikkalaisena kamelieläimenä siihen kuvioon asettuu. Ei kuitenkaan takerruta pikkuseikkoihin. Alpakat ovat ihania, niin varmasti myös Rovos Railin henkilökunnan mielestä.

Rovos Rail ei itseasiassa ole lainkaan niin vanha kuin voisi kuvitella. Sen historia ulottuu vain 80-luvulle, jolloin Rohan Vos (nyt ehkä jo huomaatte mistä yrityksen nimi on peräisin) hankki ensimmäisen höyryveturin ja junanvaunun. Alkuperäisenä ajatuksena ei ollut kaupallisen toiminnan perustaminen, vaan kaikki lähti liikkelle harrastuspohjalta. Toiset perheet matkustavat asuntovaunuilla, Vossin perhe kaavaili matkustavansa omalla vintage junalla. Oman junan ylläpitäminen ja sillä matkustaminen ei kuitenkaan ollut aivan ilmaista. Kulujen pienentämiseksi Vossin perhe päätti myydä myös lippuja junamatkoilleen. Vuodesta 1989 lähtien Rovos Rail on liikkunut pitkin Afrikan kiskoja matkustajia kyydissään. Suurin osa reiteistä kulkee yrityksen kotimaassa Etelä-Afrikassa matkan keston ollessa pari yötä, mutta pisimmät reitit ulottuvat aina Tansaniaan asti. Matka Dar es Salamiin olisi pitkä joka tapauksessa, mutta Rovos Rail etenee aina hitaasti. Vauhti ei koskaan ylitä 60 kilometriä tunnissa ja päivisin pysähdellään safareilla ja muilla ekskursioilla. Niinpä tuohon kaikkein pisimpään Rovosin reittiin kuluukin kaksi viikkoa. Melkoinen aika viettää junassa vai mitä?

Mutta millaisessa junassa! Intoa täynnä odotimme, että pääsisimme vihdoin astumaan tuohon jo lähes mystiseltä tuntuvaan luksusjunaan, josta olimme puhuneet viikkojen ja kuukausien ajan. Rovos Raililla kaikki tapahtuu kuitenkin tyylillä ja ennen junaan astumista oli puheenvuorossa itse Rohan Vos. Tuosta 80-luvulla alkunsa saaneesta yrityksestä on tullut vuosien varrella suuri perheyritys. Silti tänäkin päivänä itse yrityksen perustaja toivottaa matkustajat mahdollisimman monilla lähdöillä henkilökohtaisesti tervetulleeksi. Voiko arvostusta matkustajia kohtaan enää suuremmin näyttää?

Rohan Vos pitämässä tervetulopuhettaan.

Ja niin oli sitten aika astella junaan. Rohan kutsui jokaisen vieraan henkilökohtaisesti nimeltä, kätteli meidät kaikki ja sen jälkeen meidät ohjattiin junaan - omaan sviittiimme. 

Pride of Africa - Afrikan ylpeys.

Meidän deluxe sviittimme.

Sviitti junassa -meillä! Oliko tämä totta?

Jos ajattelet sanaa sviitti, mieleesi tulee varmastikin paljon tilaa. Junassa siihen ei ole mahdollisuutta. Tilaa ei ole paljon, mutta tärkeintä on, että sitä on riittävästi. Meidän deluxe -luokan sviitissämme oli kaikki tarpeellinen ja hieman enemmän. Kun mainitsin aiemmin vanhan ajan tunnelman nykyaikaisilla mukavuuksilla, niihin voitaneen luetella esimerkiksi ilmastointi, puhelin ja baarikaappi. Viimeksi mainitun sviitin stuertti täyttää matkustajien juomamieltymysten mukaan. Kuuluu hintaan - tietenkin. Suihku oli tilava, eikä kuumasta vedestä ollut pulaa. 

Siinä istueskellessamme sviitissämme ja katsellessamme Rovos Railin yksityisen juna-aseman jäämistä taaksemme, olo oli jälleen kerran epätodellinen. Olemmeko me todella täällä! Ja juuri kun luulimme, ettei Rovos Rail enää osaisi enempää yllättää, ohitimme salkoon nostetun Suomen lipun. Meidän vuoksemme salkoon nostetun Suomen lipun. Huh.

Suomen lippu. Aivan oikeasti. Meitä varten.

 

Yhteistyössä Rovos Rail.

Matka Rovos Railin kyydissä jatkuu. Pysy mukana:

Facebook | Bloglovin | Instagram