Porosafarit - Lapin eksotiikkaa, mutta entä eettisyys?

Maailmaa on tullut kierrettyä reilusti keskivertokansalaista enemmän, mutta tällä viikolla kävin ensimmäistä kertaa Lapissa sitten lapsuuden. Instagram-tiliäni seuraavat tietävät, että Levillä oli upeat kelit. Hanget kimmelsivät valkoisena ja aurinko paistoi. Kyseessä oli työmatka ja ohjelmassa oli kokoustamisen lisäksi aktiviteetteja duuniporukalla. Reissu oli oikein hauska, vaikka loppuikin omalta osaltani hieman kesken, koska lensin takaisin etelään jo ennen kollegoitani ja suuntasin työn (ja hieman tämän blogiharrastuksen) puolesta perjantaiksi aivan mahtavalle Ping-risteilylle.

Eläinten ystävänä toivoin tietenkin näkeväni Lapissa poroja. Hihkuinkin innosta, kun kaarsimme porotilan pihaan (ohjelma oli pidetty salassa, enkä tiennyt mitä oli luvassa) ja sarvipäitä käyskenteli siellä täällä. Porukkamme jaettiin kolmeen osaan ja edessä oli kilpailu, johon kuului poron kesytystä, valjastus ja ajelu, suopungin heittoa ja korvamerkkien tunnistusta. Jo tässä vaiheessa intoni oli hieman laantunut, mutta pian se koki vielä astetta suuremman tiputuksen. 

Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0

Poron kesytys

Aloitimme poron kesytyksellä. Nehän ovat puolivillejä, elävät joko hyvin laajalla aidatulla alueella tai kokonaan vapaina. Tehtävänämme oli talutella puolivilliä poroa, joka oli kauhuissaan meidän lähestymisestä ja pyrki karkuun koko liekan mitan verran. Rauhallisin ottein se suostui kuitenkin liikkumaan jonkin verran, kunnes pelästyi yhden ryhmäläisemme nopeaa liikahdusta niin paljon, että säntäsi nopeasti liikkeelle. Minä roikuin narun päässä sekunnin murto-osan ja pian oli vauhko poro karkuteillä.  

Porojen koulutus / kesytys on kuulema iso projekti ja kestää vuosia saada porosta ajoon sopiva. Paikalla oli myös pari nuorempaa ja selvästi ihmisiin tottuneempaa poroa. Niitä pystyi silittelemään ja taluttamaankin helposti. Koska kyseessä oli ryhmäkilpailu, meille tietenkin annettiin pelokkaat ja ihmisiin tottumattomat porot liikuteltavaksi. Eihän siinä olisi mitään haastetta, että liikutellaan helposti mukana kulkevaa eläintä...

Poroajelu

Ryhmämme suuntasi pelokkaan poron helpotukseksi seuraavaksi valjastamaan jo koulutettuja ajoporoja. Kovin kauaa ei tuon aran poron helpotus tosin kestänyt, koska seuraava ryhmä siirtyi pian sen luokse. Valjastimme ajoporot, jotka seisoivat kiltisti paikallaan. Meillä kävi hyvä tuuri, koska porot eivät hangoitelleet vastaan. Toisessa ryhmässä ollut kollegamme ei päässyt aivan samalle aaltopituudelle hänen valjastettavansa kanssa, vaan sai kaviosta mojovan mustelman jalkaansa. 

En ole koskaan varsinaisesti haaveillut poroajelusta, mutta kyllähän se ajatuksena on tietyllä tapaa houkutteleva. Kukapa ei haluaisi hetkeksi heittäytyä joulupukiksi ja rekeen Petteri Punakuonon vetämäksi. Ymmärrän hyvin, että ulkomaalaisille turisteille kokemus on vielä kiehtovampi. Ajelimme pienen lenkin jonossa. Puolessa välissä porot siirtyivät laukalle, vauhti tuntui lujalta ja lunta tuprusi naamalle. 

Poroajelulla

Suopungin heitto

Kolmas kilpailuosiomme oli "poron pyydystys". Kuten sanottua, porot eivät ole varsinaisesti kesyjä. Niitä käsitellään suhteellisen vähän ja ne elävät suurimman osan elämäänsä vain muiden porojen kanssa. Menimme aitaukseen, jossa oli kantavia vaatimia eli naaraspuoleisia poroja sekä niiden edellisen kevään vasoja. Meille näytettiin kuinka suopunki, jota me etelän ihmiset nimitimme myöhemmin ihan lassoksi, toimii. Tehtävänä oli saada kiinni yksi vasa. Porot olivat levottomia ja lähtivät juoksemaan karkuun, kun lähestyimme niitä. 

Ensimmäinen joukkueemme jäsen onnistui heti ensimmäisellä heitolla. Aivan täydellisesti se ei kuitenkaan mennyt, koska "lasso" kiinnittyi poron vasan etujalkaan. Kun poro juoksi ja lasso kiristyi sen jalan ympärille, se kaatui turvalleen maahan. Hätääntynyt poro yritti uudelleen liikkeelle ja kaatui vielä toistamiseen. Kaikilta pääsi suusta "ai kamala, sitähän sattuu". Kun tuli minun vuoro lassota poro, en edes halunnut onnistua, koska mielessä pyöri edelleen turvalleen kaatunut ja hädissään irti pyristelevä nuori poro. 

Korvamerkkien tunnistaminen

Jokainen poro on jonkun omistuksessa. Koska ne kuitenkin vaeltelevat usein vapaana ja tokassa on useamman omistajan poroja, pitää ne tunnistaa jotenkin. Poron vasat syntyvät toukokuussa ja ne korvamerkitään juhannuksen tienoilla. Niille ei kuitenkaan kiinnitetä mitään merkkiä, vaan niiden korvat leikellään tietyllä tavalla omistajan tunnistamiseksi. Vuodesta 2012 on ollut olemassa sähköinen rekisteri kaikkiaan 12000 erilaisesta korvamerkistä eli käytännössä kuvia siitä millaisia lovia korviin on veistelty. Kuvia löytyy Ylen uutisesta.

Meidän porokilpailun viimeisenä tehtävänä oli korvamerkkien tunnistus. Menimme aitaukseen, jossa oli suhteellisen kesyjä poroja ja tunnustelimme niiden leikeltyjä korvia ja vertailimme lovia neljään piirrokseen. En ole ollut tietoinen porojen korvamerkinnästä tai lähinnä siitä miten se suoritetaan. Siksi olinkin melkoisen järkyttynyt, kun tunnustelin poron parin sentin syvyisiä korvalommoja. Joukkuetoverini porolta näytti nipsaistun korvan päät kokonaan pois. Kaiken lisäksi tunnistaminen oli hyvin vaikeaa, eikä kukaan meistä osunut oikeaan. 

Kysyin, eikö poroja satu, kun niiden korvat leikellään (luonnollisesti ilman puudutusta). Oppaamme mukaan toimitus ei ole erityisen kivulias, eivätkä korvat pienimmistä lovista vuoda edes verta. Suhtaudun asiaan hieman epäilevästi. Paliskuntain Poron hoito- ja käsittelyoppaassa aiheesta puhutaan vähäistä kipua tuottavana, eikä korvan pituudesta saa leikata yli kolmannesta pois. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, että kyseessä on vanha perinne, joka voisi jo joutaa romukoppaan. Jos hevoset voidaan merkitä mikrosirulla, miksi ei poroja? 

Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0

Kaiken kaikkiaan ohjelmastamme porojen parissa jäi siis hieman paha maku. Poroajelu oli hauska ohjelmanumero, mutta olisin toivonut sen olevan ainoa ohjelmanumero. Ajoporot olivat tottuneet ihmisiin, eivätkä pelänneet. Niitä sai myös silitellä ja rapsutella valjastuksen aikana. Eikö poroajelu ja niiden silittely olisi riittävä ohjelmanumero turisteille? 

Mielestäni turisteja ei todellakaan tarvitsisi päästää juoksuttamaan peloissaan olevia poroja ympäri aitausta. Suopungilla poron kiinniottaminen on vanha perinne, mutta se aiheuttaa porolle pelkoa ja stressiä. Se voi olla koko porotalouden kannalta välttämätön toimenpide, mutta se ei ole välttämätöntä yhdellekään turistille. Oppaamme taisi ymmärtää huoleni porojen puolesta ja kertoi, että vain yksi kahdestasadasta saa poron kiinni. Meidän työporukkamme taisi olla poikkeuksellisen taitava, kun kolme kymmenestä sai lassottua poron. Ja vaikka yhtäkään poroa ei saataisikaan kiinni, juoksevat ne silti hädissään ympäri aitausta aiheuttaen eläimille tarpeetonta stressiä. 

Myös toisessa ryhmässä ollut kollegani kommentoi minulle, ettei pitänyt toiminnasta, koska oli kokenut sen väkivaltaisena. Heidän oppaansa oli väännellyt poroja korvista ja lisäksi lyönyt niitä! Sen lisäksi, ettei kyseinen toiminta ole eettistä eläimen käsittelyä, eikä ainakaan rakenna saaliseläimen luottamusta ihmiseen, se antaa myös hyvin karun kuvan suomalaisista ulkomaalaisille turisteille. "Täällä hakataan Petteri Punakuonoja." Onneksi meidän ryhmämme opas kohteli poroja mielestäni ihan hyvin, enkä joutunut todistamaan vastaavaa. Tutkin muutamien porosafareita järjestävien yritysten sivuja ja monet retket ovat sellaisia, että niissä ajetaan pidempi matka poroilla laavulle, juodaan kaffet ja palataan takaisin muutaman tunnin päästä. Tämä kuulostaa poroystävällisemmältä.

Jos ajatellaan poroja syötävinä eläiminä, on niillä selvästi paremmat oltavat kuin sioilla tai lehmillä. Ne saavat elää suhteellisen vapaata elämää laajalla alueella. Porotaloudessa on kuitenkin omat epäkohtansa, jotka aiheuttavat keskustelua eläinsuojelupuolella. Korvamerkintöjen lisäksi huolta aiheuttaa kastraatio ilman kivunlievitystä, pitkät teurasmatkat ja ahdas säilytys ennen teurastusta.

En halua tässä mainita minkä yrityksen safarilla olimme, koska se ei ole aiheen kannalta olennaista. Haluan vain herättää ajattelemaan porosafareita yleisellä tasolla, koska aiheesta ei taida olla kirjoitettu kovin paljoa. Lapin poromiesten tai -naisten mielestä kirjoitukseni on varmaankin etelänelävän kotkotuksia, mutta mielestäni näitä asioita on pohdittava. Viimeaikoina on matkablogeissa kirjoiteltu paljon eläinten oikeuksista ulkomailla, mutta on tärkeää muistaa, ettei eläinten tulisi olla turistien leikkikaluja myöskään Suomessa. 

Onko sinulla kokemuksia porosafareista tai mitä mieltä olet niistä? 


Järjestyksessä toinen kuva on minun ottama, muut ovat kuvituskuvia Pixabaysta, koska en halunnut tuoda tässä yksittäistä safariyritystä tunnistettavasti esille.

Hyväntoivonniemi ja Cape Point

Aika: 27.11.2014

Paikka: Kapinniemimaa, Etelä-Afrikka

Aamu valkeni aavistuksen pilvisenä, mutta onneksi aurinkokin pilkisteli pilvien lomasta. Olimme alunperin suunnitelleet lähtevämme liikkeelle aikaisin aamulla, mutta edellisenä iltana päätimmekin, että nauttisimme rauhallisesta aamusta.

Tomi oli nimittäin järjestänyt minulle pienen yllätyksen. Hän oli hoitanut matkan loppupään majoitukset, enkä tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Pidämme hyvistä hotelleista ja pienestä luksuksesta, mutta joka yö meillä ei ole pidemmillä matkoilla varaa majoittua kovin kalliissa paikoissa. Saavuttuamme boutique-hotelli Aqua Terraan ja astuttuamme sisälle, leukani todellakin loksahti auki. Ja niin loksahti Tomillakin, vaikka hän oli majoituksen varattuaan osannutkin odottaa hieman hienompaa paikkaa. Sisällä, yleisissä tiloissa oli noin 15 metrinen lasiseinä, josta avautui näkymä merelle ja se sama näkymä jatkui meidän huoneessamme.  Tähän maisemaan heräsimme aamulla!

Kuva on otettu parvekkeeltamme. Siis ihan meidän ikiomalta parvekkeelta, jossa on infinity pool. Tomi oli varannut meille executive sviitin ja se oli kertakaikkisen upea. Tässä pari kuvaa edelliseltä päivältä ennen kuin ehdimme levitellä tavaramme pitkin huonetta.

Aqua Terra sijaitsee Simon's Townissa ja Boulders Beach ja pingviinit melkein näkyivät parvekkeeltamme.

Aqua Terrassa oli vain kolme huonetta. Niinpä aamupalalla olikin aika jännä fiilis, kun istuimme kahdestaan pöydässä ja kokki kokkasi aamiaista pelkästään meille. Aamupala tosin oli melko samaa tasoa kuin hieman vaatimattomammissakin paikoissa, joissa olimme yöpyneet. Olin odottanut jotain extraa, mutta sitä ei ollut. Yö maksoi sen hetkisellä kurssilla 136 € (1800 ZAR) ja oli reilun parin viikon matkamme kallein, mutta ihan joka euron arvoinen. Voin suositella lämpimästi kyseistä paikkaa ja nimenomaan executive sviittiä, jossa on tuo mieletön parveke.

Autolla Hyväntoivonniemelle

Lähdimme ajelemaan vajaan 20 kilometrin päässä sijaitsevalle Cape Pointille ja Hyväntoivonniemelle vasta kymmenen aikoihin aamulla. Oikealla kohosivat korkeat kukkulat ja toisella puolen kimmelsi meri. Fiilis oli jälleen korkealla ja se kohosi entisestään, kun pysähdyttyämme tien sivuun saimme vahvistuksen sille, että merestä kohoavalla kalliolla näkyvät möykyt olivat tosiaankin hylkeitä. Mitään hyvää kuvaa niistä ei valitettavasti saanut, mutta maisemia tuli kuvattua senkin edestä.

Luulin, että Cape Point on Afrikan eteläisin kärki ja siellä kaksi merta, Intian ja Atlantin valtameret kohtaavat toisensa. Ihan niin se ei kuitenkaan mene. Eteläisin kärki sijaitsee noin 150 kilometrin päässä ja on nimeltään Cape Agulhas. Kaksi merta kohtaavat toisensa jossain Cape Pointin ja Cape Agulhasin välimaastossa. Selvää rajaa meressä ei kulje, mutta merten kohtaaminen on todellista ja siitä muodostuu vaarallisia virtauksia. 

Hyväntoivonniemi on Afrikan lounaisin kohta ja Cape Point taas on niemen kärki. Ne sijaitsevat kilometrin päässä toisistaan ja kuuluvat Pöytävuoden kansallispuistoon (johon kuuluu myös Boulders Beach). Valtavan kokoinen alue on kokonaan aidattu ja itselleni tuli positiivisena yllätyksenä miten paljon eläimiä siellä on mahdollista nähdä. Aivan ensimmäisenä näimme antilooppeja, mutta ne olivat kaukana. Alueella on mahdollista nähdä myös seeproja. Paviaaneista oli varoiteltu useaan otteeseen ja pian niitä näkyikin auton edessä, sivuilla ja takana.

Ajoimme ensimmäisenä Cape Pointille. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Vieressä kimmelsi meri ja edessä oli melkoinen nousu.

Koska minulla on polvi hieman heikossa hapessa, päädyimme ottamaan hammasratajunan ylös kukkulalle. Kävellen maisemista olisi varmasti saanut vielä enemmän irti.

Ihan ylös asti juna ei vienyt, vaan matkaa piti jatkaa vielä jalkaisin.

Maisemat ylhäältä olivat makoisat.

Kiipesimme ylös vanhan majakan luokse. Se ei ole enää käytössä, koska on sijoitettu siten, että se jäi usein sumun peittoon. Koko kärki on hyvin tuulinen paikka, mutta etenkin ylhäällä majakan luona tuuli tunki luihin ja ytimiin. Vaikka alhaalla oli ollut kuuma, ylhäällä mukaan otettu takki tuli tarpeeseen. Etelä-Afrikka on todellakin etelässä, ei päiväntasaajan lähellä, joten siellä ei todellakaan ole aina lämmin. Marraskuu kuuluu vielä kevätkuukausiin ja lämpötilat saattavat vaihdella paljonkin.

Siinä se niemenkärki törrötti jylhänä edessämme. Sinne olisi päässyt kävelemäänkin, mutta reitin haastavuudesta varoiteltiin. Jälkikäteen hieman harmittaa, ettemme lähteneet tepastelemaan sinne. Luin nimittäin Rennosta Matkablogista, ettei matka suinkaan ole hankala ja maisemat palkitsevat. Liuskaiset kalliot näyttivätkin upeilta.

Cape Pointin jälkeen suuntasimme kohti Hyväntoivonniemeä. Matkanteko vain tyssäsi useaan otteeseen. Ensin piti pysähtyä kuvaamaan upeita maisemia...

...ja sitten strutseja! Meille tuli aivan yllätyksenä, että Hyväntoivonniemellä oli niin eläimellinen meno.

Katselimme strutseja niin intensiivisesti, että melkein ohitimme tämän hirviantiloopin (eland) aivan huomaamatta. Näitä emme nähneet Krugerissa (enkä tiedä onko niitä edes siellä).

Itse Hyväntoivonniemessä ei mielestäni ole paljoa nähtävää. Cape Point on hienompi, korkeampi ja kuvauksellisempi paikka. Me emme tosin lähteneet kiipeilemään Hyväntoivonniemen kallioille, joten en tiedä millaiset maisemat kukkulan takaa olisi auennut. Otimme vain perusturistipönötyskuvat ja käänsimme mersun nokan paluusuuntaan.

Kapin niemimaan kärki oli kuvauksellista kaikessa karuudessaan.

Tiet olivat hyväkuntoisia. Siinä missä Krugerin kansallispuistossa maasturi oli hyvä valinta, Kapin niemimaalla pärjäsi oikein mainiosti Mersulla.

Päivän viimeiseksi nähdyksi eläimeksi jäi tämä suloinen kilppari.

Suosittelen ehdottomasti vierailua Kapin niemimaan kärjessä, jos ikinä päädyt matkustamaan Kapkaupunkiin. Meidän kokemuksemme paikasta olivat positiiviset. Jos autolla "väärällä" puolella ajaminen ei innosta, retkitarjontaa löytyy ja paikalla oli nytkin pari bussiryhmää. Me ajelimme upeissa maisemissa Kapkaupunkiin, totesimme taivaan olevan kirkkaansininen ja suuntasimme vielä samana päivänä Pöytävuorellekin. Mutta se on jo ihan toinen tarina.  

Hirviantiloopin kuvaa lukuunottamatta kaikki kuvat otettu Sonyn A6000-järjestelmäkameralla ja 18-105mm F4 objektiivilla.

P.s.

Seuraa blogia Bloglovinissa

Etelä-Afrikan pingviinit

Joskus kauan aikaa sitten minulla oli mielikuva, että pingviinit asuvat arktisilla alueilla. Yhdistin niihin mielessäni jään ja lumen. Kenties se johtuu siitä, että luontodokumenteissa taidetaan useimmiten esitellä Antarktiksen valtavia kuningaspingviinejä. Mutta pingviinejä nähdäkseen ei välttämättä tarvitse pukeutua toppavaatteisiin. Ensimmäisen kerran näimme pingviinejä Australiassa Philip Islandilla (muistan tosin palelleeni silloin ja haaveilleeni toppatakista). Siellä pienet frakkiasuiset tyypit nousevat pimeän tultua merestä ja taapertavat pesäkoloihinsa. Tästä jokailtaisesta tapahtumasta on tehty melkoinen turistishow, mutta kuitenkin pingviinejä kunnioittaen. Turistien on istuttava hiljaa heille varatuilla penkeillä, jotta pingviinit uskaltavat nousta merestä. Niitä ei saa kuvata lainkaan, jotta salamavalot eivät häikäise niiden herkkiä silmiä. Philip Islandin pingviinien näkeminen oli omalla tavallaan upea kokemus, mutta ehkä hieman liian show-tyyppinen. Sitä paitsi muistot siitä ovat vain mielessä, kuvamateriaalia niistä ei jäänyt, lukuunottamatta niitä paria eksynyttä yksilöä, jotka näimme olimme nähneet aiemmin päivällä.

Etelä-Afrikassa on paikka, jossa tietääkseni pääsee kaikkein helpoiten maailmassa näkemään luonnonvaraisia pingviinejä. (Olen mielelläni väärässä tämän asian suhteen ja haluaisin kuulla, jos se jossain onnistuu vielä helpommin, huomioon ottaen lentomatkan Suomesta.) Meinasin ratketa riemusta, kun Etelä-Afrikkaan tutustuessamme luin tästä paikasta. 

Boulders Beach sijaitsee Simon's Townissa reilun 40 kilometrin päässä Kapkaupungista ja sinne on hyvin helppo päästä bussilla tai vuokra-autolla. Me olimme varanneet majoitukset Simon's Townista ja heitettyämme matkatavaramme huoneeseemme suuntasimme alkuillasta pingviinejä katsomaan. Emme ehtineet kävellä edes parkkipaikalta pois, kun näimme jo ensimmäiset pingut, jotka eivät piitanneet pätkääkään kameralla niitä osoittelevista turisteista.

Maltoimme sentään poistua parkkipaikalta ensimmäisten pingviinien luota, koska tiesimme jonkin matkan päässä olevan paaaljon enemmän näitä mustavalkoisia lintuja. Jo pelkästään maisemat olivat todella mahtavat, mutta kun niihin sisältyi lisäksi pingviinejä, oli paikka erittäin mahtava.

Näimme jo kaukaa, että rannassa oli melkoinen määrä pieniä taapertajia!

Boulders Beach kuuluu Pöytävuoren kansallispuistoon. Se on perustettu vuonna 1983 pingviinien suojelemiseksi. Alueella kulkee kaiteelliset kävelysillat (onko boardwalkille mitään suomenkielistä nimeä?), jotta ihmiset eivät kulje pingviinien seassa, vaan linnut saavat olla rauhassa. Näiden kävelysiltojen ansiosta pingviinejä pääsee katsomaan vaikka pyörätuolillakin.

Maksoimme alueelle 60 randin eli alle viiden euron kansallispuistomaksun. Joku haukkui sitä netissä kalliiksi, mutta meidän mielestämme se oli hyvin pieni hinta näin upeassa paikassa vierailusta. Etenkin, kun raha käytetään edes osittain pingviinien hyväksi. Pelkästään itselleen tuolla rahalla ei toki pingviinirantaa saa, vaan näkymät joutuu jakamaan muiden innokkaiden pingviinifanien kanssa. Meidän saapuessamme paikalle, siellä oli niin paljon porukkaa, että jouduimme hetken odottelemaan katselutasanteen reunalle pääsyä, mutta jonkin ajan kuluttua paikalla oli enää kourallinen ihmisiä.

Kaikki olivat pakkautuneet pääkatselupaikalle ja vastapäisellä tasanteella oli reilusti tilaa. Kun me siirryimme sinne, siellä ei ollut enää ketään.

Boulders Beach on kaunis paikka ja pingviinit olivat aivan mahtavia. Jos jokin on hyvän mielen paikka, niin tämä. Eihän kukaan voi katsella näitä vaappuvia ja kompastelevia olentoja muuten kuin leveä hymy naamallaan!

Pingviinien joukkoon mahtui luonnollisesti sekä aikuisia että nuoria yksilöitä. Teinipingviinit olivat osittain melko rähjäisen näköistä porukkaa, kun pörröinen vauvan untuvapeite oli osittain jo lähtenyt ja alla odotti slimmi, mustavalkoinen sukeltajan asu.

Pingviinit eivät muuten ole mitenkään sattumalta mustavalkoisia. Kun ne uivat ja sukeltavat, valkoinen vatsa toimii suojavärinä, jotta alempana uivat saalistajat eivät huomaisi niitä niin helposti. Vastaavasti taas ylhäältä katsottuna musta selkä suojaa tummaa merenpohjaa vasten.

Pingviinit sukupuuton partaalla

Näitä kuvia katsoessa voi näyttää siltä, että pingviinejä on paljon. Afrikanpingviini on kuitenkin uhanalainen laji. 1800-1900-vuosituhannen vaihteessa pingviinejä uiskenteli Etelä-Afrikan ja Namibian rannikoilla 3-4 miljoonaa. Vuoteen 2000 mennessä määrä oli tipahtanut 200 000 yksilöön. Vuonna 2010 afrikanpingviinejä oli enää 55000. Pingviinien on todettu olevan hyvin herkkiä ilmastonmuutokselle. Saasteiden ja öljyvalumien lisäksi kohonnut ilmaston lämpötila on vähentänyt niiden pääravintoa, kaloja. Jos afrikanpingviinien määrä laskee yhtä voimakkaasti kuin edeltäneinä vuosina, laji kuolee sukupuuttoon 15 vuoden sisällä (lähde).

Boulders Beachilla pingviinejä pyritään auttamaan kaikin tavoin. Päärannalla ei luonnollisestikaan saa kävellä, eikä sen edustalla saa edes meloa. Lisääntymistä pyritään tukemaan keinotekoisilla pesäkoloilla.

Boulders Beachin yhdyskuntaan kuului vuonna 2011 reilut 2000 pingviiniä. En löytänyt sitä tuoreempaa lukua. Ehkäpä lintuja on sen verran työlästä laskea, ettei niitä ynnätä yhteen ihan joka vuosi. Toivon kovasti, että pingviinien määrä lähtisi nousuun.

Usko tai älä, mutta Boulders Beachilla voi myös uida pingviinien kanssa! Ei päärannalla, mutta hieman syrjemmässä. Ne eivät kuulema välitä ihmisistä pätkääkään, mutta mikäli joku yrittää sörkkiä niitä, hän saa tuntea ihossaan vahvan nokan iskun. 

Marraskuussa, meidän vieraillessa Bouldersilla, Etelä-Afrikassa oli vasta kevät, sää oli tuulinen ja aijoittain hyvinkin viileä. Ei siis tullut mieleenkään lähteä uiskentelemaan pingviinien kanssa, vaikka se ajatuksena kuulostaakin äärimmäisen houkuttelevalta. Hetken aikaa pohdin kuinka fiksua on antaa turistien polskia uhanalaisten lintujen kanssa, mutta ilmeisesti ne eivät pesi lainkaan tällä kallioisella rannalla, joten kaipa se on ihan ok. Meiltä tuo uimaranta jäi valitettavasti väliin, sillä palatessamme takaisin sen suuntaan, alkoi ripsiä vettä. Noh, ehkä joku toinen kerta!

Boulders Beach on se kaikkein tunnetuin paikka nähdä pingviinejä Etelä-Afrikassa, muttei suinkaan ainoa. Tulossa on siis jossain vaiheessa toinenkin pingviinipostaus. Pysyhän kanavalla ja kerro:

Voiko kukaan olla pitämättä pingviineistä?! 

Risteilykevät Royal Caribbeanin kanssa

Anthem of the Seas on juuri valmistunut Meyer Werftin telakalla Saksassa. Se on järjestyksessä toinen Quantum-luokan risteilijä. Tällä hetkellä laiva on vielä sisämaassa telakalla ja matka merelle on pitkä. Laiva on 348 metriä pitkä ja 42 metriä leveä. Kuulostaa haastavalta, eikö? Sitä se onkin. Laiva ohjataan pian samalla tavalla Ems-jokea pitkin kuin sen sisaralus viime syksynä. Anthem of the Seas lipuu pitkin kapeaa ja mutkaista jokea 32 kilometrin matkan takaperin. Aikaa siihen kuluu 10 tuntia. Vauhti on niin hidas, että laivan vierellä, rantaa pitkin pysyy vauhdissa mukana verkkaisesti kävellenkin. 

Alla olevat kuvat ovat Royal Caribbeanin kuvapankista viime syksyltä, kun Quantum of the Seas lipui Ems-jokea pitkin kohti merta. En ollut paikalla silloin, enkä ole nytkään. Sen sijaan tuhannet muut ovat seuraamassa, kun Saksan maaseudulla kiemurtelevaa jokea pitkin kulkee valtava risteilyalus. Näky on varmasti vaikuttava.

Ennen kuin uusi risteilyalus aloittaa varsinaiset risteilynsä, se käy läpi melkoisen määrän testejä. Niinpä tämän laivan virkaanastujaisristeily lähteekin vasta 22 huhtikuuta Lontoon läheltä Southamptonista.

Ja miksi sitten kerron tästä kaikesta teille? No siksi, että minä olen lähdössä risteilemään tällä laivalla parin yön risteilylle jo 20 huhtikuuta! Pääsen Royal Caribbeanin kutsumana pressimatkalle tutustumaan Anthem of the Seas -alukseen ensimmäisten joukossa. Mukaan lähtee myös Pingviinimatkojen Milla. Voitte varmasti uskoa, että tässä on tullut melkoisella innolla tutustuttua siihen mitä kaikkea tuo laiva on niellyt sisäänsä ja voi jestas mitä sieltä löytyykään! Anthem of the Seas on teknologialtaan ja varustukseltaan jotain aivan toista luokkaa kuin ne laivat, joilla olen aiemmin seilannut Karibialla ja Alaskassa.

Tässä on laivan lyhyt esittelyvideo:

Pidemmän, humoristisen videon voit katsoa täältä. Se on tehty Quantum of the Seas -laivasta, mutta nämä kaksi laivaa ovat sisaralukset eli ne ovat lähes identtiset. 

Ainoa murhe tässä on vain se, että miten ihmeessä ehdimme parissa päivässä nähdä ja kokea kaiken mitä tällä laivalla on tarjota. Tulee kiire, kun ottaa huomioon, että laivalla on 18 ravintolaa ja toki melkoinen määrä muutakin tekemistä kuin syöminen ja juominen. Pitäisihän sitä ehtiä pulahtamaan johonkin laivan kymmenestä jacuzzista ja yhteen laivan neljästä uima-altaasta. Aikatauluumme pitäisi saada mahtumaan myös törmäysautoilua (luit aivan oikein), surffausta (en osaa!) ja laskuvarjohyppy simulaattorissa (yritän uskaltaa). Lisäksi päitä tulee varmasti kääntämään laivan huipputeknologia (mm. "robottibaarimikko"), jollaista en ole ennen nähnyt.

Kaikkein eniten odotan kuitenkin North Starissa vierailua. Se on laivan kannen päällä oleva "näköalakapseli", joka liikkuu myös meren päälle. Kuulostaa aivan huikealta. Ei myöskään sovi unohtaa iltaohjelmaa, johon kuuluu upeita esityksiä ja olisihan sitä kiva käydä pyörähtämässä tanssilattiallakin. Ihan hengästyttää ajatellakin mitä kaikkea sitä haluaa toteuttaa parissa päivässä. Ei mikään ihme, että nämä risteilyt kestävät yleensä sen viikon. Pitkästymään ei nimittäin pääse.

Anthem of the Seas tekee kesäkaudella lukuisia risteilyjä Euroopassa, joten nyt on hyvä mahdollisuus päästä tutustumaan huippuluokan risteilijään ilman kaukomatkaa. 

Mutta mitä muuta keväälle on luvassa? Työmatka Leville ja Tallinnaan. Tomi lähtee poikaporukalla Prahaan ja yksinään Budapestiin. Vihdoin toukokuussa on vuorossa parisuhdematkailuakin, kun suuntaamme autolla viikoksi Barcelonasta kohti Pyreneiden vuoristoa. Tomi käy mahdollisesti sitä ennen katsomassa formulat paikan päällä. Minä en halua mennä lähellekään niitä kamalaa meteliä pitäviä autoja. Sen sijaan haluan vuorille! Aiomme käydä Andorrassa ja Ranskan puolella Toulousessa. Ennen kaikkea aiomme kuitenkin nauttia kauniista vuoristomaisemista. Mikäli meikäläisen reistaileva polvi vain sen sallii, ties vaikka tekisimme jonkin pienen vaelluksenkin. Tämän roadtripin jälkeen Tomi jää kenties hetkeksi vielä Barcelonaan ja minä, totta tosiaankin, lähden vielä toiselle risteilylle!

Toukokuussa risteily Allure of the Seas -aluksella

Toukokuussa, Suomessa rakennettu, maailman suurin matkustaja-alus Allure of the Seas saapuu kesäkaudeksi Välimerelle. Minä ja Laura let's go -blogin Laura nousemme Royal Caribbeanin kutsumana tämän kunnioitusta herättävän laivan kyytiin parin yön risteilylle Barcelonasta Roomaan. Huh. On tästä tulossa melkoinen risteilykevät.

Kun puolitoista vuotta sitten ryhdyin bloggaamaan, en uskaltanut edes toivoa, että siitä seuraisi jotain näin hienoa. Olen hyvin, hyvin kiitollinen. Ennen kaikkea kiitos teille kaikille mahtaville lukijoille!