Sisällön tarjoaa Blogger.

Lentokone- ja eläinspottailua Alaskassa

Tomi tässä moi!

Viimeksi blogin kaappasi Sauli. Nyt on minun vuoro vallata blogi tämän postauksen ajaksi. Seuraavaksi Elina palaa taas ilostuttamaan teitä niillä mielenkiintoisilla postauksilla arvon lukijat.

On siis vuorossa Alaskan lentokonespottauspäivitys. Häämatkan parhaita paloja siis näin miesnäkökulmasta katsottuna. ;) Matkakohdetta valitessa ykkösenä oli tietenkin eläimet ja huikeat maisemat, mutta minua ei muustakaan syystä laisinkaan haitannut, että kohteeksi valikoitui juuri Alaska. Olimme siis touko-kesäkuussa ensin viikon Alaskan risteilyllä ja sen jälkeen kiersimme toisen viikon Alaskaa autolla.

Mitä erityistä Alaskassa on sitten lentokonespottaajalle? Ehkä erikoisin asia on pienkoneiden valtava määrä ja niistä vielä hyvin suuri osa on vesitasoja. Anchoragessa sijaitseekin maailman suurin vesitasoille tarkoitettu lentokenttä, Lake Hood Seaplane Base.


Satojen vesitasojen lisäksi alueella on satoja, ellei tuhansia tavallisia koneita.

Tässä Cessna 185B Skywagon vuodelta 1963 ja taustalla huikeat vuoret.


Alaska on Yhdysvaltojen suurin ja samalla myös harvimmin asuttu osavaltio. Siksi lentokoneet ovat hyvin tärkeä osa Alaskan liikennesysteemiä. Pienkoneita näkeekin siksi lähes joka paikassa. Moniin kyliin ja kaupunkeihin ei edes pääse kuin lentokoneella tai hitaasti vesiteitse. Suurin näistä kansallisen tieverkon ulottumattomissa olevista paikoista taitaa olla osavaltion pääkaupunki Juneau jossa myös laivamme pysähtyi.


Juneaun keskustan vesitasoterminaali.


Ketchikanissa laivan ohi lentänyt De Havilland Canada DHC-2 Beaver MK.1 vuodelta 1955.


Laivojen ympärillä pörräsi koneita oikeastaan jokaisessa satamassa.




Ketchikanin lentoasemalla oli oma vesitasoterminaali.


 Pienkoneetkin toki minua kiinnostavat, etenkin suomalaisesta näkökulmasta harvinaiset vesitasot ja varsinkin näin huikeissa maisemissa. Mutta kyllä sydäntä lähinnä ovat ehdottomasti isot koneet. Mitä isompi sen parempi. Koolla on siis väliä! ;) Tässä tuleekin sitten se toinen Alaskan erikoisuus lentokoneiden suhteen.




 Anchoragen kansainvälinen lentoasema (ANC) on ehkä hieman yllättäenkin yksi maailman vilkkaimmista kentistä rahtiliikenteen osalta. Kentän liikennettä hallitsevat siis isot rahtikoneet. Suurimpana niistä Boeing 747 joita lyhyen visiittimme aikana näin todella monta. Monet näistä, varsinkin aasialaiset yhtiöt käyttävät Anchoragen kenttää vain välitankkaukseen. Nykyaikaiset suuret rahtikoneet kyllä pystyisivät lentämään välilaskutta esimerkiksi New Yorkista Hong Kongiin (maailman suurin rahtikenttä). Tällöin niihin ei voisi kuitenkaan lastata täyttä hyötykuormaa, koska polttoaineen osuus olisi niin suuri. On siis bisneksen kannalta järkevämpää lastata enemmän tuottavaa rahtia ja tehdä välilasku jolloin tankataan tarpeeksi polttoainetta perille pääsyyn.

Kalitta Air 747-400, N782CK.


MD-11 on myös nykyään suosittu rahtikone, näitä on ollut myös Finnairilla matkustajaversioina.



Elinalle täytyy kyllä antaa plussaa siitä, miten kauan jaksoi odotella autossa minun kuvatessa koneita. Paras vaimo! =D


Löytyihän sieltä tosin Elinallekin kuvattavaa ja ihmeteltävää kun pari karvaista kaveriakin tuli hengailemaan lentokentän liepeille. Alaska on tosiaan jotain aivan erilaista.






Hirvet tulivat katsastamaan parhaimman spottailukukkulankin. Tuli vauhtia spottereihinkin ja selkä kääntyi kentälle päin.




Alueella oli aikaisemmin nähty myös karhu, siitä ei (onneksi) ollut jäljellä enää kuin varoituskyltti. Joku oli hieman korjaillut kylttiä jälkikäteen, ettei reitillä näkynyt karhua, vain yksi ystävällinen hirvi. :D


Eläinkevennyksen jälkeen jaksatte vielä muutaman konekuvan. Tällä aasinsillalla pehmeään laskuun.

"A whole different animal" Frontier Airlines A319, N941FR. Taustalla Anchoragen keskustaa.


Hieman erikoisempi lentävä kottero. Short SC.7 Skyvan Series 3, N731E. Tämä yksilö vuodelta 1968.


Kentän ehdottomasti suurin operaattori on luonnollisesti Alaska Airlines. Sen siivillä lentää yli puolet koko kentän vuosittaisesta noin kymmenestä miljoonasta matkustajasta. Sillä mekin lensimme, kun kotimatkamme Alaskasta alkoi. Suurin osa Alaska Airlinesin kalustosta on juurikin tälläisiä Boeing 737 koneita.


Viikon Alaskan roadtrippimme alkoi ja päättyi Anchoragen lentokentälle. Kahteen kertaan pääsi siis spottailemaan tuolla hyvin mielenkiintoisella kentällä. Myös muualla näkyi paljon lentokoneita, mutta ne olivat tosiaan huomattavasti pienempiä. Anchorage oli ehdottomasti matkan kohokohta spottailumielessä.

Mahtaneeko tämä Hughes 369D ollut esikuvana Planes elokuvan Dusty-koneelle? :)


Tällä De Havilland Canada Otter DHC-3 koneella lennätetään turisteja katsomaan Pohjois-Amerikan korkeinta vuorta, Mt. McKinleytä.


Uskomattoman upealla Valdezin päiväristeilyllä, jolla näimme jättimäisen jäätikö lisäksi mm. valaita ja hylkeitä, pystyi kuvaamaan edellä mainittujen lisäksi ylilentäneitä rahtikoneita. Tässä UPS:n 747.


Ja viimeisenä samanlainen B747 nousemassa kohti korkeuksia Anchoragen kentältä.


Kiitos kun jaksoit tämänkin postauksen loppuun. Kommentit ovat aivan yhtä toivottuja kuin Elinankin kirjoituksissa.

Seuraavaksi sitten varmasti taas tuttua laatukamaa Elinalta. Kiitos ja hei.

-Tomi


p.s. Jos haluat seurailla blogia Facebookin kautta, se onnistuu tämän linkin kautta :)

Mieleenpainunein villieläinkokemuksemme

Kaikista Australiassa tapaamistamme lukuisista villieläimistä mieleeni on jäänyt parhaiten Repsu. Tapasimme sen Länsi-Australiassa Rottnestin saarella. Se onkin yksi niistä harvoista paikoista, joissa maailmassa on mahdollista tavata Repsun lajikumppaneita, quokkia eli lyhythäntäkenguruita.






Syy miksi juuri Repsu ja sen lauma on painunut mieleemme on, että se oli ensimmäisiä kertoja, jolloin saimme viettää villieläinten kanssa aikaa kaikessa rauhassa ilman muita ihmisiä. Toinen merkittävä seikka oli, että nämä eläimet olivat hyvin rohkeita, eivätkä paenneet. Päinvastoin, ne osoittivat kiinnostusta meitä kohtaan. Quokkia tapaa tänä päivänä lähes yksinomaan Rottnestin saarella. Tuolla 18 kilometrin päässä mantereesta sijaitsevalla saarella, näillä pikkukenguruilla ei ole vieras- eikä kotoperäisiä saalistajia. Rottnest on myös lähes autovapaata aluetta ja siellä pääsee liikkumaan käytännössä vain turistibussilla tai polkupyörällä. Me vuokrasimme fillarit saavuttuamme saarelle lautalla.

Päivän agendalla Rottnestin saarella meillä oli polkea ympäri saarta ja bongata quokkia. Emme etukäteen osanneet arvata miten hyvin jälkimmäisessä onnistuimme (fillarointi tuulessa olikin loppupeleissä paljon haasteellisempaa). Näimme vain hetken aikaa pyöräiltyämme tyhjillään olevan golfentän reunalla, isojen puiden alla pieniä, karvaisia, ruskeita palluroita ja ne liikkuivat! Heitimme fillarit sivuun ja kiiruhdimme niin hitaasti kuin maltoimme kohti pieniä pussieläimiä. Osa quokista viiletti karkuun vähän matkan päähän, mutta osa oli aika rohkeita ja jäi ihmettelemään heidän alueelle tulleita isoja tyyppejä. Kävimme maahan istumaan ja joukosta erottui heti rohkein kaveri.
  
Ristimme tämän tyypin heti kättelyssä Repsuksi, koska sillä oli repaleinen korva. En tiedä ovatko quokat kovia tappelemaan, koska useammallakin niistä oli toisessa tai molemmissa korvissa halkio. Repsua ei kauheasti pelottanut, vaan se tutki uteliaasti ketä sen alueelle oli tullut.










Quokat olivat kalunneet läheisen ison puun alimmat oksat, eivätkä ylttäneet enää ylemmäs. Isompina meillä oli etulyöntiasema ja autoimme pienempiämme. ;)








Vietimme quokkien kanssa tunnin aamupäivällä ja palasimme saarikierroksemme lopuksi niiden luokse vielä iltapäivällä. Näin jälkikäteen ajateltuna nuo olivat yhdet parhaista hetkistä Australiassa ja siltä se tuntui tuolloin paikan päälläkin hengaillessa. Istuskelimme Tomin kanssa kahdestaan keskellä ei mitään. Missään ei näkynyt vilaustakaan muista ihmisistä ja ympärillä oli noin kymmenen luonnossa elävää, uteliasta quokkaa. Kokemus, jota ei yksinkertaisesti voi unohtaa. Monesti olemme jälkeenpäin miettineet mitähän Repsulle mahtaa kuulua ja vieläkö se elää laumansa kanssa tuolla golfkentän laitamilla. Miten yksi pieni eläin voikin tehdä niin suuren vaikutuksen ja jäädä vuosiksi mieleen.   










Pienten kenguruiden kanssa olisi voinut viettää vaikka koko päivän. Rottnestilla on kuitenkin melkoisen upeat maisemat, joten annoimme hassujen lyhythäntäkenguruiden olla välillä aivan rauhassa ja poljimme kymmenisen kilometriä tuulen tuivertaessa näissä maisemissa.








Rottnestille eli paikallisittain Rottolle, pääsee lautalla Fremantlesta ja Perthistä. Suurin osa sadoista tuhansista saaren vuosittaisista vierailijoista, viettää siellä vain yhden päivän, kuten mekin. Rottnestilla on kuitenkin mahdollista myös yöpyä. Sieltä löytyy kenguruiden kanssa hengailun lisäksi nimittäin muitakin aktiviteetteja. Saarella voi snorklailla ja sukeltaa. Rannoilla on mahdollisuus nähdä hylkeitä ja merileijonia. Me näimme quokkien lisäksi ainoastaan yhden käärmeen. Onneksi istuimme tuolloin pyörän satulassa, emmekä pusikossa quokkien kanssa.

Ei pöllömpi paikka vai mitä?

Loppuun vielä muistutus, että blogin nimen muutoksen vuoksi myös blogin Facebook -sivu valitettavasti vaihtui. Jos siis haluat seurailla tätä blogia Facebookin kautta, niin klikkaa äkkiä TÄNNE ja paina tykkää nappia! :)