Sisällön tarjoaa Blogger.

Alaskan maisemat palkitsevat roadtrippiläiset

Olen kuullut koko päivän autossa istumisen olevan tavattoman tylsää. Mutta siinä on eroa missä ajelet. Alaskassa autoilu on äärimmäisen palkitsevaa. Äkkiseltään reilu 450 kilometriä päivässä ei kuulosta hiphurraa -huutojen arvoiselta, mutta meille tuo kesäkuun viidennen päivän ajorupeama tarkoitti jälleen yhtä upeaa roadtrip -päivää.

Kuten edeltävässä Alaska postauksessani kerroin, nukuimme yön autossa. Voisi kuvitella, että siitä on nopea startata aamulla liikkeelle, mutta melko hitaita olimme. Vasta joskus kymmenen aikaan aamulla koimme olevamme sen verran pirteitä, että matka jatkui. Olimme aivan Wrangell-St. Eliaksen kansallispuiston kulmilla. Kyseessä on erittäin iso, mutta hyvin syrjäinen kansallispuisto. Siellä ei ole asfalttipäällyisteistä tietä, kuten esimerkiksi Yellowstonessa. Tiesimme siis, ettemme voisi ajaa siellä vuokra-autolla. Halusimme silti käydä kurkkaamassa miten pahalta tie näyttää. Ehkä sitä voisi kuitenkin ajaa jonkin verran.


Kyllä siinä oli hiekkateitä pitkin ajelemaan tottuneen maalaistytönkin nöyrryttävä ja hyvin pian käänsimme Chevroletin nokan paluusuuntaan ja kohti pikitietä. Tuo kansallispuisto olisi varmasti ollut upea, mutta mikäli sinne mielit, vuokraa maasturi.


Palasimme samaa reittiä, jota olimme edellisenä päivänä ajelleet auringonlaskun aikaan. Oli se keskipäivän aikaankin hieno.


Tuon pikkutien jälkeen olimmekin jälleen valtatien varrella. Alaskassa vähän heikommankin suuntavaiston omaavan on helppo ajaa paikasta toiseen. Eihän siellä ole valittavana useinkaan kuin yksi tie. Totesin sen ajoreittiä suunnitellessamme. Ei ollut vaikea päättää minne ajetaan... Oikeastaan olisimme halunneet suunnata suorinta tietä Denalin kansallispuistoon, mutta koska suorin tie sinnekään ei ollut henkilöautolle suositeltu, suuntasimme nyt siis ensin Fairbanksia kohden.


Isoa tietä jonkin matkaa ajettuamme teimme melkein äkkijarrutuksen, kun tien vieressä oli pieni lentokenttä upeilla maisemilla höystettynä. Yritin etsiä mikä hitto tuon paikkakunnan nimi on, mutta turhaan. Tuon ajamamme tien varrella ei google mapsin mukaan sijaitse mitään, vaikka zoomaa hyvinkin lähelle. No sanotaan nyt sitten, että tämä oli tie numero kakkosen varrella, kuten kaikki loputkin tämän postauksen kuvat. Jos haluatte tarkempia tietoja, niin tervemenoa tutkimaan paikan päälle :D


Oli tosiaan kesäkuun viides päivä, mutta löysimme pian itsemme järven rannalta, joka oli vielä jäässä.



Siinä auringonpaisteessa jäistä järveä ihastellessamme jokin taivaalla lentävä kiinnitti huomiomme. Siinä missä viimeksi landella (vanhempieni luona) vieraillessa kuulin tarinaa haukasta, jota kiusasivat harakat, oli alaskalaisen kotkan riesana ärsyttävä lokki.


Onneksi kotka pääsi turvaan pahaa petolintua ja jäi poseeraamaan tien vieressä olevaan puuhun suomituristien iloksi.


Ei meidän päivän eläinbongailut kotkaan ja ärsyttävään lokkiin jääneet. Salaa haaveilimme karhun näkemisestä, mutta kyllä hirvikin aina piristää. Niin kauan kuin se pysyy tien sivussa, eikä pomppaa yhtäkkiä auton eteen. Tällä yksilöllä oli kaverikin, mutta se pysytteli pusikon suojissa.



En tiedä miten voisin teille tarpeeksi hyvin kuvailla miten ihanat maisemat tuolla olikaan. Voisi kuvitella, että lumihuippuisiin vuoriin kyllästyy, kun niitä näkee kaiken aikaa, mutta en huomannut moista inflaatiota tapahtuvan. Sitä paitsi, vaikka maisemaa siivittää lumihuippuiset vuoret, se kuitenkin muuttuu muilta osin. Ei Alaskassa todellakaan ole joka puolella saman näköistä.





Tämän alla olevalla paikalla oli kyltti, että joen uomassa on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä biisonilauma. Se kuulema kulkee tuota reittiä tiettyinä aikoina vuodesta. Valitettavasti nyt ei tainnut olla se aika, koska mitään liikettä ei näkynyt vaikka kuinka tihrustimme silmämme kipeiksi. Enpä tiennyt, että biisoneita edes elää Alaskassa. Olisihan se ollut hienoa nähdä muuttomatkalla oleva lauma, mutta onneksi olemme näitä mahtavia eläimiä nähneet jo Yellowstonessa ja Kanadassa.


Karhua emme päivän aikana nähneet, mutta sen sijaan tapasimme tämän hyvin suloisen nuoren hirven. Sillä oli turkkikin vielä tuollaista pörröistä vauvaturkkia tai niin ainakin kuvittelen sen olevan.



Ajaessamme kohti pohjoista, näimme lukuisia kertoja myös valtavan öljyputken, jonka mainitsin jo aiemman postauksen yhteydessä. Tämä Alaskan läpi kulkeva putki on pidempi kuin suomineito ja kulkee välillä maan alla ja välillä maan päällä. Öljyputki on kuulema yksi Alaskan suosituimpia nähtävyyksiä. Tiedä sitä sitten, mutta Tomia se ainakin kiinnosti. Parissa paikassa pääsi putkin juurellekin tepastelemaan ja onhan se valtava. Siellä sitä öljyä soljuu noin kuuden kilometrin tuntivauhdilla kohti Valdezia. Aikaa tuohon matkaan kuluu noin 12 päivää.




Päivämme päättyi North Pole nimisen paikkakunnan ohitettuamme Fairbanksiin. Siellä meitä hemmoteltiin lähes hellesäällä. Lämmintä oli reilusti yli 20 astetta ja paikalliset kulkivat shortseissa ja t-paidoissa. Siinä olikin oikeastaan kaikki mitä sillä kaupungilla oli meille tarjota pientä shoppailua lukuunottamatta. En pitkästytä niillä jorinoilla, vaan seuraava Alaska-aiheinen postaus sijoittuukin sitten ällistyttävän upeaan Denalin kansallispuistoon.

Kunhan on terve

- Onko teille tulossa tyttö vai poika? 
- Ei me tiedetä vielä. 
- Eihän sillä niin väliä olekaan. Kunhan on terve. 

Varmaan lähes jokainen on kuullut tämän suuntaisen keskustelun. Näin puhuvat lastaan odottavat vanhemmat. Terveys on tärkeintä. Olen jo pitkään ihmetellyt miksei sama päde, kun hankitaan karvaista perheenjäsentä - koiraa. Yllättävän moni on valmis asettamaan ulkonäön terveyden edelle. Entistä harvemmin koira hankitaan esimerkiksi metsästys- tai paimennuskäyttöön. Sen sijaan sitäkin useamman koiran nykyinen käyttötarkoitus on näyttää makealta.



Terveyttä ja pitkää ikää


Pennut ovat ihania, mutta myös työläitä. Ne eivät vielä tiedä miten ihmisten maailmassa kuuluu käyttäytyä. Kahden - kolmen vuoden iässä koira alkaa olla oikeasti aikuinen. Rodusta ja yksilöstä riippuen, sitä voisi nyt kutsua järkeväksi aikuiseksi koiraksi. Elämä sen kanssa on mukavaa ja helppoa (poikkeuksiakin toki löytyy). Näistä vuosista on helppo nauttia. Niiden toivoo jatkuvan ikuisesti. 

Koirarotujen välillä on kuitenkin suuria eroja eliniän odotuksen suhteen. Siinä missä suomenlapinkoiran keskimääräinen elinikä on 10 vuotta, ranskanbuldoggi tai napolinmastiffi tulee elämänsä päähän keskimäärin jo reilun viiden vuoden iässä. Ero on iso. On sääli menettää ystävä, jonka pitäisi olla parhaassa iässään.

Kennelliiton jalostustietojärjestelmästä, KoiraNetistä, on helppo tarkastella kuolinsyytilastoja ja muita terveystilastoja.



Elämän laatu


Jokainen joka on kokenut pitkään jatkuvaa kipua, tietää sen olevan rankkaa. Kipu väsyttää, tekee ärtyisäksi ja haittaa elämän laatua. Enää tänä päivänä kukaan ei pysty kieltämään, etteivätkö eläimet tuntisi kipua. Ihmettelen eivätkö ihmiset, jotka tietoisesti hankkivat sairaan koirarodun, ole koskaan tunteneet kipua? Eivätkö he tiedä millaista on, kun käveleminen sattuu? Minä tiedän. En haluaisi samaa omille ystävilleni.

Esimerkiksi erään molossirodun vuosina 2000-2012 syntyneistä koirista 63 % on lonkkavikaisia (tässä luvussa on mukana vain vakavat asteet D ja E). Samaisen rodun edustajista 47 %:lla on kyynärnivelissä muutoksia. Kyseessä on raskas rotu, joka kaipaisi terveet nivelet. Lisäksi rotua vaivaa myös liuta muita sairauksia. On vaikea ymmärtää kuka haluaa ottaa koiran, josta tietää sen olevan suuremmalla todennäköisyydellä sairas kuin terve. En myöskään pysty käsittämään miten tälläisten koirien jalostuskäyttö pystytään perustelemaan eettisesti.  



Elinkelpoisuus


On rotuja, jotka eivät enää kykene lisääntymään ilman ihmisen apua. Ne hedelmöitetään keinosiemennyksellä ja pennut syntyvät keisarinleikkauksella. Suureen ääneen mainostetaan, kun kohdalle sattuu poikkeustapaus ja uros on astunut nartun normaalisti tai pennut ovat syntyneet luonnollisesti. Mahdollisimman pieneksi jalostetuilla roduilla taas synnyttäminen saattaa olla hengenvaarallista, koska pennut ovat liian suuria nartun kokoon nähden. Kaikki rodut eivät ole enää elinkelpoisia, vaan ihminen pitää niitä keinotekoisesti hengissä.  



Mutta kun kaikki muutkin on sairaita


Olen lopen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan sairaiden rotujen omistajien selityksiä siitä ”kun ne sen ja sen rotuisetkin on niin sairaaksi jalostettuja”. Mitä sitten?! Älä perustele omia valintojasi toisten tekemisillä. Maailmassa on vielä paljon keskimääräistä terveempiä rotuja. Maailmassa on paljon terveitä koiria, rodullisia tai roduttomia. Silti sairaita yksilöitä käytetään jalostukseen. Joku tekee sen näyttelymeriittien vuoksi, joku rahan vuoksi, kolmas ei vain välitä, koska onhan ne nyt niin makeita. Yllättävän monen sairaan rodun harrastajat ovat sokeutuneita koirien ongelmille ja esimerkiksi hengityksen rohinaa pidetään vain suloisena rotuominaisuutena. Niin kauan kuin näitä koiria ostetaan, niin kauan niitä jalostetaan. 



Toivoisin jokaisen tämän hetkisen ja tulevan koiran omistajan pysähtyvän hetkeksi ajattelemaan omaa koiran omistajuuttaan kriittisesti. Haluatko sairaan vai terveen perheenjäsenen. Millaista on sairaan koiran elämä ja millaista terveen. Asetu itse koiran asemaan ja mieti millainen haluaisit olla rakenteeltasi ja geeneiltäsi. Valitse koirasi sen mukaan - luonneominaisuuksia unohtamatta. Hanki puolueetonta tietoa rodun terveydestä ja ole kriittinen. Ennen kaikkea: Hanki ystävä, älä statussymbolia.

Toivon sinulle pitkäikäistä ja tervettä ystävää! 

Samasta aiheesta aiemmin: Haluathan hengittää kunnolla.

Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Pixabaysta ja ne on varustettu Public Domain CC0 lisenssillä (vapaa käyttö kaikissa yhteyksissä).

Kymmeniä orpoja norsuja Sri Lankassa

Yksi mieleenpainuvimmista paikoista muutaman vuoden takaiselta maailmanympärimatkaltamme oli Pinnawalan norsuorpola. Koko Sri Lanka jäi mieleemme erittäin positiivisessa mielessä, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee tästä maasta puhuttaessa suuri lauma norsuja. Vajaan sadan kilometrin päässä maan pääkaupungista Colombosta, niitä pääsee näkemään läheltä ja paljon kerralla.


Pinnawalassa elää maailman suurin vankeudessa elävä norsulauma. Orpola on saanut alkunsa vuonna 1975, kun emonsa menettäneet, vierottamattomat norsuvauvat kaipasivat hoitoa. Siitä eläinmäärä on kasvanut noin 80 elefantin käsittäväksi suureksi laumaksi. Orpolan asukkaisiin lukeutuu myös mm. maamiinassa jalkansa menettänyt yksilö ja lauma on lisääntynyt myös orpolassa syntyneiden yksilöiden muodossa.

Vierailimme Pinnawala Elephant Orphanagessa lokakuun alussa vuonna 2010. Maksoimme ulkomaalaisina kymmeniä kertoja kalliimman pääsymaksun kuin paikalliset, mutta summa oli silti vaatimaton, reilut 10 euroa. Vastassa oli kaunis maisema ja paljon norsuja. Paikkaan oli helppo ihastua.


Norsuilla oli suuri alue, joka jatkui niin pitkälle, ettemme erottaneet toisessa päässä mitään aitaa. Ne saivat oleskella siellä vapaasti yhtä urosta lukuunottamatta. Sillä oli jonkinlainen kettinki kaulan ja jalan ympäri. Norsujen sekaan ei saanut tietenkään mennä kävelemään, vaan ihmisille oli asetettu rajat liikkumiselle. Osa norsuista vaikutti kuitenkin tulevan mielellään ihmisten luokse.








Ohjelmaan kuului vauvaelefanttien pulloruokinta. Minäkin maksoin pari euroa ekstraa siitä ilosta, että vauvanorsu kumosi jättituttipullonsa kitusiinsa varmaan alle puolessa minuutissa. Eikä se nyt ihan vauva edes ollut, vaan aika iso jässikkä. Turistien rahastusta, mutta toisaalta annan mielelläni euroni elefanttien hyväksi. Nähtiin myös kuinka norsu pistelee poskeensa puuta. Sellaista hyvin pehmeää tosin, mutta puuta silti. Pikkunorsu murskasi puunrungon jalallaan ja sen jälkeen se ryhtyi repimään sisältöä paloiksi vahvalla kärsällä. Maiskutus oli melkoinen!


Olimme kuulleet, että norsut viedään pari kertaa päivässä joelle uimaan ruokailun jälkeen. Sen me halusimme ehdottomasti nähdä. Lähdimme edeltä joelle ja ihmettelimme mistä ihmeestä kymmenien norsujen lauma sinne muka vietäisiin. Missään ei ollut sopivan näköistä väylää, pelkkää katua vain. Pian meille selvisi, että nimenomaan sitä katua pitkin norsut joelle tallustavatkin. Aikamoista. Liikenne pysäytetään päivittäin useita kertoja, koska norsuorpolan ja joen välissä kulkee autotie. Matkan varrelle jää myös useampi matkamuistokoju.

Ensin joelle tuotiin ainoa jonkinlaisissa kahleissa ollut norsu, suuri uros.


Sen jälkeen tulikin sitten loppulauma. Voin muuten sanoa, että on melkoinen näky, kun norsulauma astelee katua pitkin! Alle ei halua jäädä!


Norsut vaikuttivat innokkailta ja siltä, että niillä oli kiire päästä veteen.



Sinne ne sitten sukelsivat!


Meidän lisäksemme joen rantaan oli tullut vain kourallinen turisteja. Bussiryhmä oli lähtenyt pulloruokinnan jälkeen kohti muita kohteita ja saimme nyt ihastella norsujen vesileikkejä melkein yksinoikeudella. Tuo oli kuin jostain sadusta!



Miten suloisia ja herkän oloisia norsut ovatkaan.


Meillä oli melkoisen riemuisat hetket, kun seurasimme norsujen kylpemistä. Emme olleet uskoa silmiämme, kun pienet norsut sukeltelivat.


Siinä missä toiset norsut vaikuttivat herkiltä. Joku toinen taas seikkailunhaluiselta. Muiden hengaillessa ryhmässä, tämä yksi norsu vaikutti pitävän joessa hauskaa yksinään.



Nuoriso-osasto nahisteli keskenään.


Tämä rouva oli kantavana. Miten minusta kovasti tuntuu, että tässä isä kokeilee vauvan liikkeitä? Niinkö vähän norsuisä ja ihmisisä eroavat joiltain osin toisistaan? Tämä taitaa itseasiassa olla eri uros kuin aiemmassa kuvassa.



Nautimme suunnattomasti alla olevan ihanan näkymän katselusta. Norsut vaikuttivat hyvinvoivilta, tyytyväisiltä ja koko paikka oli levollinen. Ei ollut suurta määrää turisteja. Kukaan ei yrittänyt tuputtaa meille mitään. Saimme olla kaikessa rauhassa. Norsut saavat pulikoida joka päivä pari tuntia aamulla ja toiset pari tuntia iltapäivällä. Pakkohan niiden ei ole vedessä olla, mutta suurin osa niistä näytti käyttävän mahdollisuuden mielellään. 



Voivatko Pinnawalan norsut oikeasti hyvin?


Melkein toivoin, etten olisi ryhtynyt kirjoittamaan tätä blogipostausta. Silloin en olisi tullut googlanneeksi Pinnawalan norsuorpolaa. Meille jäi paikasta todella positiivinen kuva. En voi sanoa tuntevani norsujen käyttäytymistä, mutta minusta asiat olivat hyvin. Turistien tämän hetkiset kokemukset paikasta tuntuvat valitettavasti olevan hyvin ristiriitaisia. Tripadvisorin tuoreiden arvostelujen mukaan monet norsuista ovat tätä nykyä kahlittuina ja niillä esiintyy puolelta toiselle heijaamista (tämä on yleisesti tunnettu merkki norsun tyytymättömyydestä). Toisaalta moni taas kertoo, ettei nähnyt lainkaan tälläistä käytöstä ja lähes kaikki olivat vapaana.

Me satuimme ilmeisesti paikalle hyvin hilljaisena päivänä. Pinnawala on kuitenkin suosittu turistikohde. Kolikolla on aina kääntöpuolensa. 80 norsua, jotka syövät jokainen päivässä noin 75 kiloa ruokaa, ei ruokita pelkästään Sri Lankan valtion avustuksella. Turisteja ja turistien mukanaan tuomaa rahaa tarvitaan. Ilman turisteja nämä norsut saattaisivat olla työjuhtina esimerkiksi norsuratsastuksessa (sellaiselle osallistumista en suosittele missään!). Nyt ne saavat elää suhteellisen vapaata elämää tarjoten samalla lukuisia työpaikkoja paikallisille. Sen verran olen kuitenkin touhua vastaan, että toivoisin norsujen lisääntymisen estettävän. Ei niitä tarvitsisi tuottaa lisää vankeuteen. Alkuperäinen ajatus orpolasta on hämärtynyt, kun orpola tuottaa lisää norsuja. Pinnawalaa on myös arvosteltu siitä, että he ovat lahjoittaneet nuoria norsuja paikkoihin, joissa norsuja ei ole lupauksista huolimatta kohdeltu asianmukaisesti.

En myöskään hyväksy bullhookin käyttöä. En tiedä mikä tämä on suomeksi, mutta kyseessä on pitkän kepin nokassa oleva terävä koukku, jolla saadaan tuotettua norsulle kipua tökkimällä sitä herkkiin kohtiin. Tätä käytetään esimerkiksi sirkusnorsujen koulutuksessa. Norsukaan ei ole joka paikasta paksunahkainen. Me emme onneksi nähneet koukkujen käyttöä, vaikka itse bullhookeja näimmekin. Toisaalta en kyllä myöskään tiedä miten voimakastahtoista urosnorsua hallitaan ilman kahleita ja koukkua. Pahaa kuitenkin teki nähdä erään hyvin suositun ulkomaisen matkabloggaajan poseeraavan iloisesti kahlitun norsun kanssa, jolla oli koukku suussa.

Jos koskaan, ikinä, suunnittelet meneväsi katsomaan sirkusta, jossa on norsuja tai meneväsi norsuratsastukselle, katso ensin tämä linkki ja harkitse asiaa uudelleen.

Olisi mielestäni hyvä miettiä miten Pinnawala saataisiin entistä eläinystävällisemmäksi sen sijaan, että sitä boikotoidaan täysin. Turistit voivat omalla käytöksellään ja mielipiteillään muokata paikallisten toimintaa ja auttaa ymmärtämään, etteivät suvaitse huonoa kohtelua. Maailmassa on aivan liikaa kaltoinkohdeltuja eläimiä ja väittäisin kuitenkin, että Pinnawalan norsuilla on asiat keskimääräistä paljon paremmin.