Sisällön tarjoaa Blogger.

Vuorten ympäröimässä pikkukaupungissa - Skagway osa2

Aika: 29.5.2014
Paikka: Skagway, Alaska

Mahtavan vuoristojunailun jälkeen kävimme nopeasti shoppailemassa asiaan kuuluvasti junakaupassa. Tai siis Tomi shoppaili. Jostain kumman syystä suurin osa tuotteista tuntui olevan enemmän miehille suunnattuja. Shopauttelun jälkeen kello alkoikin lähestyä jo puolta päivää ja päätimme käydä tässä välissä laivassa syömässä. Päiväunia ei sentään kaivattu. Toisin kuin ehkä se vanhempi herra, joka kuorsasi junassa paluumatkalla. Mitäs niitä samoja maisemia enää uudestaan katsomaan. Laittamalla vielä hieman lisää dollareita tiskiin, huipulta olisi päässyt takaisin myös bussilla. Ehkä bussissa kaikki pysyivät hereillä, kun maisemat hieman vaihtuivat.


Meidän paatti oli ensimmäisenä vastassa, kun kaupungista käveltiin ulos. Sopi meille oikein hyvin, kun syömään oli lyhyt matka.


Jenkithän eivät ole mitenkään tunnettuja suuresta halustaan liikkua kävelemällä. Siksi tässäkin, ehkä neliökilometrin alueelle levittäytyneessä, 800 asukkaan kaupungissa kiersi tietenkin turistibussit. 




Iloisen talon tytöt olivat muistuttamassa menneistä kultaryntäyksen ajoista.


Laivan lounastarjoilu oli jälleen pettämätön. Hieman kyllä kadutti ahmiminen, olimme nimittäin suunnitelleet kiipeävämme metsän keskellä olevalle järvelle. Saimme siitä aamulla vinkin junavaunussamme olleelta paikallisoppaalta. Järvelle olisi kuulema reilun puolen tunnin jyrkkä ylämäki. Reput selässä saavuimme polun alapäähän ja katsoimme edessä jyrkkänä kohoavaa rinnettä. Ruoka painoi vatsassa. Alas tuli ihmisiä, joten päätimme hieman udella oliko kiipeäminen kannattavaa. Saimme kuulla, että vastassa on tosiaan järvi metsän keskellä, ei sen kummempaa. Kiipeäminen kestäisi noin tunnin (mitä sille puolituntiselle tapahtui?) ja rinne vain jyrkkeni mutkan takana. Mitään eläimiä järvellä ei ollut kuulema näkynyt ja meille näytettiin kamerasta hieman kuviakin. Tuo riitti meille infoksi ja käännyimme kannoillamme. Ei me Suomesta asti mitään perusjärveä tultu katsomaan, niitä näkee kotimaassakin ihan riittävästi.

Muistelimme nähneemme lounaan jälkeen hyttimme parvekkeelta porukkaa jonkin matkan päässä sijaitsevilla rantakallioilla. Se näytti kivalta ja syrjäiseltä paikalta. Ties vaikka siellä näkyisi jotain eläimiäkin. Päätimme siis metsäjärven sijaan suunnatakin kulkumme meren rantaan. Sääkin alkoi muuttua suosiolliseksi. Aurinko pilkisteli pilvien raoista ja Skagway oli sympaattinen pikkukylä.


Ohitimme pienen lentokentän. Alaskassa nimittäin joka tuppukylässä on lentokenttä. Ei pelkästään turistien vuoksi, vaan ihan paikallistenkin liikkumisen varmistamiseksi. Missään muualla maailmassa ei ole asukaslukuun suhteutettuna niin paljoa lentokoneita.


Lentokentän jälkeen ylitimme patikkaretkellämme joen. Kuvassa näkyy, että kiitotie päättyy siihen missä joki tulee vastaan.


Ja sitten olimmekin metsässä.


Puiden välistä näkyi laivat satamassa.


Polun päässä aukesi upeat maisemat. Kun istui rantakallioiden suojassa sopivassa kohdassa, ei edes tuullut. Oli niin lämmin, että melkein harkitsin untuvatakista luopumista ;) Meidän lisäksemme tuolla oli vain muutama muu turisti, vaikka satamassa oli neljä laivaa.


Päätimme kävellä rannan myötäisesti polkua eteenpäin. Se oli vähän rankempi reitti kuin olimme olettaneet. Ei mitään tasaista polkua, vaan välillä sai kiipeillä ylös ja alas puista tukea ottaen. Tuolla ei ollut mitään opasteita, eikä siellä kulkenut muita ihmisiä. Emme olleet nähneet varoituksia karhuista, joten toivoimme, ettei alue ollut niiden suosiossa. Juuri, kun tuntui siltä, että kunto loppuu, tulimme ihanaan pieneen poukamaan. Tuntuu aina yhtä typerältä sanoa, että kuva ei tee oikeutta paikan kauneudelle, mutta niin se asia vaan on. Ainakin niin kauan kuin kuvaajana on tälläiset amatöörit.

Tänne me jäimme joksikin aikaa istuskelemaan kaatuneelle puunrungolle ja vain ihastelemaan maisemaa.



Opasteiden puutteessa emme uskaltaneet lähteä kokeilemaan mitään muuta reittiä takaisin laivalle, vaan kiipeilimme samaa polkua takaisin. Jäimme vielä pitkäksi aikaa istumaan rannassa olevan piknik-pöydän ääreen. Maisemia kelpasi katsella ja aurinko lämmitti.


Kello oli yli kuusi, kun palasimme takaisin kylään. Melkein kaikki turistit olivat jo palanneet laivoihin ja kaupunki oli aiempaan hulinaan verrattuna lähestulkoon autio. Siellä oli nyt oikein mukava tallustella. Osa kaupoista oli jo sulkenut ovensa, mutta suurin osa oli vielä auki.


Tulisikohan Suomessa sanomista, jos koiraa kuljettaisi avolavalla?


Kaupungilla näkyi vanhoja rakennuksia ja vanhaa kalustoa.


Skagwayssa poliisillakin oli ihan kunnon auto (toisin kuin Juneaussa ;)).


Takana oli jälleen yksi onnistunut päivä Alaskassa, monta vielä edessä päin. 


Junailua Alaskan vuoristossa, Skagway osa1

Aika: 29.5.2014
Paikka: Skagway, Alaska

Heräsin aamulla herätyskelloon. Olin selvästi pääsemässä paikalliseen rytmiin kiinni. Sääli. Minusta on ihana herätä ennen herätyskelloa. Tietenkin jotain rajaa tämänkin suhteen, aamukahdelta on vähän liian aikaisin. Kävin haukkaamassa raikasta ilmaa parvekkeella. Minua tervehti korkeana aivan vierestä kohoavat vuoret. Niiltä valui alas vettä muodostaen vesiputouksen tai oikeastaan kaksi. Joku oli kanootilla todella aikaisin liikkeellä vesiputousten alapuolella. Kello oli vasta kuusi aamulla, eikä missään lähellä näkynyt mökkejä tai mitään muutakaan asutukseen viittaavaa. Mistä lie kaukaa tämä kanoottimies oli paikalle tullut, mutta varmasti melkoisen upea aamu hänellä.


Hieman ennen seitsemää laivamme saapui Skagwayn satamaan. Tällä kertaa vastassa oli todella pieni kylä. Talvisin siellä asuu vain noin 800 asukasta. Touko-syyskuussa, jolloin sinne saapuu risteilijöitä, asukkaiden määrä tuplaantuu. Nytkin tuon pienen, Klondiken kultaryntäyksen ajoilta tunnetun kaupungin satamassa oli meidän lisäksi jo kaksi Princessin risteilijää. Ei mennyt kauaa, kun Tomi huikkasi parvekkeelta, että viereen lipuu myös Disneyn laiva.



Sää oli pilvinen ja kaupunki näytti tosiaan pieneltä, muttei nyt ihan niin pieneltä kuin miltä 800 asukkaan kaupunki voisi näyttää. Leveän keskuskadun molemmat puolet vaikuttivat olevan turistikauppojen valloittamia (yllätys yllätys...). Holland America oli jälleen aivan ehdottomalla ykköspaikalla kaupungin keskustaan nähden.


Skagway toimi kultaryntäyksen aikana 1800-luvun lopussa viimeisenä sivistyksen tyyssijana ennen kuin kullankiilto silmissä suunnistavat lähtivät poikki erämään kohti Kanadan Dawson Cityä. Moni kuoli matkalle ja suurin osa perille päässeistä pettyi, kun kullat oli jo kaivettu. Kuten alla olevasta kartasta näkee, Skagway ja koko Southeast Alaskahan on hyvin lähellä Kanadan rajaa. Skagway on siis tuolla merkin kohdalla. Melkoisen syvällä poukamassa.


Mitä meillä sitten oli päiväohjelmassa tuolla pikkukaupungissa? Lueskelin Alaskaoppaastani ennen Skagwayhin saapumista, että reilun 20 kilometrin päässä on pieni kalastajakylä, Haines. Sinne eivät kulje suuret risteilijät ja siellä on sen vuoksi aivan erilainen (=nukahtanut) tunnelma kaupungissa. Kuulosti paljon paremmalta kuin turistirysämäinen Skagway. Hainesiinhan voisi vaikka mennä. Sitten ryhdyin selvittämään meneekö sinne tie Skagwaysta. Nämä asiat kun ei Alaskassa ole mitenkään itsestäänselviä. No kyllähän Hainesin ja 22 kilometrin päässä kulkevan Skagwayn välillä tie kulkee. Se vain tekee pienen koukkauksen Kanadan puolelle. Matkalle olisi tullut pituutta 560 km... Viereinen Hainesin matkailusivuilta bongattu kartta havainnollistaa matkaa.

Päätettiin sitten pysytellä Skagwayssa, kun mitään vesibussiakaan ei tuolla kulkenut. Skagwayn "päänähtävyys" on White Pass & Yukon Route juna. Sen rakentamista pidettiin mahdottomuutena 1898, jolloin sen rakentaminen aloitettiin. Se valmistui 26 kuukautta myöhemmin vuonna 1900 palvelemaan kultakaivoksille ja takaisin kulkevaa henkilö- ja rahtiliikennettä. Reitti oli kuulema erittäin upea ja sellainen 'must-do' Skagwayssa, joten tiedossa oli muutaman tunnin junamatka. 

Laivan kannelta katselimme, että jokaisen laivan vierestä lähti oma juna. Emme olleet ostaneet lippua etukäteen, koska toivoimme voivamme säästää hieman ostamalla lipun maista. Väärin luultu, vastassa oli Holland American tiski ja junamatkan pystyi maksamaan laivakortilla. Hetken irvistelimme järkyttävän kalliille lipuille, mutta maksoimme sitten kuitenkin 125 $ per nassu muutaman tunnin junaretkestä. Se olisi paras olla hyvä!


Lipunmyyjäkin kertoi junan olevan vain puolillaan ja paikat sai valita ihan vapaasti. Jäimme toiseksi viimeiseen vaunuun (viimeinen oli invavaunu), jossa oli reilusti tilaa. Tämä oli ihan loistojuttu, koska pystyimme pomppimaan puolelta toiselle sen mukaan millä puolella oli nähtävää.


Ensimmäisen puolen tunnin aikana meinasi alkaa oikeasti huolestuttamaan olimmeko maksaneet aivan sikana jostain metsäreitistä. Joo, näimme pienen kanjonin ja vesiputouksen metsän keskellä siellä täällä, mutta ei mitään todella säväyttävää.


Vaunua ei saanut kesken junamatkan vaihtaa, mutta vaunujen päässä oleville pikkutasanteille sai mennä ulos. Siellä tosin piti vähän katsoa muuallekin kuin kameran etsimeen, ettei kolhinut itseään. Välillä junan ja kallion välissä ei nimittäin ollut kuin hädin tuskin puoli metriä.

 
Olen kärsimätön. Ehdin jo ihan oikeasti kuvitella, että koko junareitti olisi ihan pyllystä ja suurta turistien kusetusta. Sitten maisemat aukesi. Näin kaukana meidän edellä kulkevan junan ja tajusin, että hitto, mekin mennään tuonne!



Huomaa ihmiset seisoskelemassa vaunujen ulkopuolella. Siellä ei ollut kuin pieni metallikaide vyötärön korkeudella estämässä tippumista. Meidän vaunussa se kaide vielä heilui toisessa päässä vaunua...


Kun lähdimme tosissamme kipuamaan vuorenrinnettä ylös, alkoivat maisematkin olla ihan palkitsevat. Vielä kun olisi aurinko paistanut, mutta olisi voinut myös sataa kaatamalla ;)


Mummolaivasta ja sitä kautta mummojunasta oli jälleen hyötyä. Mummot eivät halunneet mennä vaunusta ulos roikkumaan yhden metallikaiteen varaan, kun vastassa oli pahimmillaan satojen metrien pudotus alaspäin. Mehän roikuimme reunalla. Oli siellä muutamia muitakin alle 50-vuotiaita, jotka kävivät välillä järkyttymässä hirvittävän kylmästä viimasta. Mitä ylemmäs juna kiipesi, sitä kylmempi tuli ja maassa oli paikoitellen myös lunta. Sillat ja tunnelit olivat kuitenkin niin makeita, ettei niitä halunnut missata sisällä (lämpimässä) istumalla!






Ohitimme junalla mm. Dead Horse Trailin. Nimi tulee todellakin siitä, että suuri osa hevosista kuoli tuolla reitillä. Hevosia käytettiin tietenkin kuljettamaan ihmisten lisäksi myös tarvikkeita sekä aina Dawson Cityyn saakka että junaradan rakentamisen vuoksi. Tuntuu käsittämättömältä, että tuohon paikkaan on rakennettu yli sata vuotta sitten junarata. Alkuperäinen silta ei (onneksi) ollut enää käytössä.





Turistijuna kulki White Passin solan huipulle eli reilut 32 kilometriä Skagwaysta. Ylitimme juuri ja juuri Kanadan rajan. Junasta ei saanut poistua. Alkuperäinen reitti kokonaisuudessaan jatkuu tuosta vielä satoja kilometrejä pidemmälle.


Huipulla oli kylmä ja siellä oleva järvikin oli vielä jäässä, vaikka oli jo melkein kesäkuu. Olimme vajaan kilometrin korkeudessa. Tuolla ylhäällä veturi vaihdettiin junan päästä toiseen ja takaisin alaspäin mennessä olimmekin sitten menosuuntaan nähden toisessa vaunussa. Myös penkkien selkänoja kääntyi eli kenenkään ei tarvinnut missään vaiheessa istua selkä menosuuntaan päin. Jenkit ovat myös sen verran kohteliasta ja ajattelevaista porukkaa, että kaikkien piti vaihtaa istumapaikkoja päittäin käytävän toisella puolella istuvien kanssa. Näin kaikki saisivat istua toiseen suuntaan solan puolella, jonne oli paremmat maisemat.


Ja niin matka jatkui alas. Kaiteen yli roikkuen. Upeita maisemia ihastellen.




Kaiken kaikkiaan junamatka oli hieman hitaasta alusta huolimatta sittenkin upea. Se oliko se järjettömän kalliin lipun hinnan arvoinen, onkin jo toinen juttu. Ehkä ei, mutta toisaalta olisi jäänyt kyllä harmittamaan ellemme olisi käyneet junailemassa Alaskan ehkä tunnetuimmalla junareitillä, kun siihen kerran tarjoutui tilaisuus.


Junamatkan jälkeen kävimmekin taas laivassa syömässä ja sen jälkeen alkoi päivän toinen osuus. Siitä kuitenkin toisessa postauksessa. Valokuvia on niin paljon, ettei niitä kukaan jaksa kerralla katsella! 

p.s. Tervetuloa uudet lukijat! Ihanaa huomata, että pikkuhiljaa uusia ihmisiä löytää tähän pieneen blogiini :)



Ensikosketus Alaskan jäätiköihin - Juneau osa2

Aika: 28.5.2014
Paikka: Juneau, Alaska

Valasristeilyn jälkeen meidät turistit ohjattiin jälleen parhaat päivänsä nähneeseen bussiin. Vastassa oli eri kuljettaja, mutta edellistäkin hulvattomampi. Ilmeisesti turistibussien kuljettajien koulutukseen sisällytetään myös stand up -komiikan oppitunteja. Siitä oliko komiikka hyvää vai huonoa, voidaan olla montaa mieltä. Ainakin moni nauroi bussissa samalla, kun tämä kuskiopas kertoi meille Juneausta matkalla jäätikölle. Siellä meidän tulikin sitten jättää kaikki syötäväksi kelpaava bussiin. Alue oli kuulema karhujen suosiossa, eikä kukaan halua nälkäistä mustakarhua reppuaan tonkimaan. Maisemat palkitsivat jälleen matkaajan.


Lumihuippuisten vuorten ympäröimänä oli Southeast Alaskan helpoiten tavoitettavissa oleva jäätikkö. Nähdäksesi Mendenhallin jäätikön, et tarvitse huippukuntoa tai venettä. Muutamat askeleet parkkipaikalta riittivät ja edessä aukesi hulppeat maisemat. Aurinkoa ei näkynyt, mutta toisaalta olisi voinut myös sataa kaatamalla. Se olikin meidän Alaskan lomamme motto, kun sää harmitti. Toistelimme, että voisi olla vieläkin huonompi sää. Pari kertaa tosin meinasimme toistaa sen jälleen, mutta kumpikaan ei enää keksinyt miten voisi olla vielä huonompi sää, kun vettä tuli kaatamalla vaakatasossa...

Mendenhallilla sää oli kuitenkin ihan ok. Bussikuski oli ilmoittanut, että meillä oli aikaa tutustua alueeseen 45 minuuttia. Ensituntumalta se tuntui ihan kohtuulliselta ajalta. Jäätikkö oli hyvin näkyvissä.


Sitten tajusimme, että siellä olisi vesiputouskin, jonne kestäisi kävellä edestakaisin 45 minuuttia. Enää aika ei riittänytkään kaikkeen. 


Tyydyimme ihastelemaan vesiputousta kauempaa. Se näytti kyllä aika makealta, muttei sieltä kuulema jäätikköä oikein nähnyt.


Jäätikkö oli kyllä aika mieletön. Näettekö alla olevassa kuvassa nuo pienet töhryn näköiset tuolla jäätikön yläreunassa melko vasemmalla.


Ne töhryt on ihmisiä. Kertonee jotain tuon jäätikön koosta. Jäätikkö on itseasiassa 19 kilometriä pitkä. Me emme tietenkään nähneet siitä kuin pienen, näkyvissä olevan osan. Ilmastonmuutos on jäätiköiden kohdalla näkyvää. Vuodesta 1958 jäätikkö on lyhentynyt 2,85 kilometriä ja sen sulaessa on muodostonut jäätikön etualalle järvi. Jäätiköstä lohkeilleita isoja jäälauttoja lillui järvessä. Sulaminen ei ole nopeaa.


 Jäätikköä ihastellessamme, huomio kiinnittyi lähempänä liikkuvaan tummaan kohteeseen.


Majavahan sieltä kiipesi vedestä rannalle.


Siihen se jäi sitten nököttämään meidän eteemme, näköalapaikan alapuolelle. Vieressämme oli jonkinlainen alueen ranger ja hän kertoi majavapariskunnan asuvan alueella puolisonsa kanssa. Ne ovat kuulema säännöllisesti siellä ihastuttamassa turisteja. Mukavaa, että toinen pariskunnan osapuolista sattui tulemaan näytille juuri meidän siellä ollessamme. Siihen se jäi tönöttämään ja ihmettelemään pienen maailmansa menoa.



Tuolla oli myös ihan kunnollinen visitor center ja kävimme siellä. Kaukoputkista pystyi katselemaan ylhäällä vuorilla kiipeileviä vuohia. Mieleen jäi kuitenkin parhaiten tämä alueen kartta.


Siinä näkyy Juneaun jäätikkö. Aivan mielettömän kokoinen sellainen. Jos katsot kuvaa tarkasti näet karttaan merkityn, nuolen osoittaman Mendenhallin jäätikön. Tämä jäätikkö on siis vain pienen pieni osa Juneaun jäätikköä, joka on aivan valtava. Se selittää hieman sitä miksi Juneauhin ei pääse teitä pitkin. Jäätikkö on 3900 neliökilometrin suuruinen. Tuo on sellainen kokoluokka, ettei sitä oikein voi käsittää. Jäätikköä olisi päässyt toki ihastelemaan ilmasta käsin helikopterilla, mutta sellaiset retket olivat matkabudjettimme ulottumattomissa.

Alaska on siitä jännä paikka, että kasvillisuus on hyvin samanlaista kuin Suomessa. Joissain paikoin sitä voisi ihan täysin erehtyä maasta, jos vain nappaisi kuvan luonnosta. Sitten mutkan takaa tuleekin näkyviin lumuhuippuisia vuoria tai jäätikkö ja tietää taas olevansa hyvin kaukana kotoa.



Mendenhallilla olisi mielestäni saanut helposti parikin tuntia kulumaan. Olisi ollut hauska kävellä vesiputoukselle ja takaisin. Silläkin riskillä, että olisi tullut nalle vastaan. Toivoimme näkevämme Alaskan reissulla karhuja, mutta mieluiten sitten, kun saisimme vuokra-auton alle ja voisimme sen suojista ihastella niitä. Juneaun alueella asuvat mustakarhut ovat leppoisampaa porukkaa kuin harmaakarhut, mutta ei niiden kanssa silti haluaisi kovin lähikontaktissa tuttavuutta tehdä.

Bussi kuljetti meidät takaisin Juneauhin. Oli vasta iltapäivä ja laiva lähtisi vasta illalla yhdeksän jälkeen kohti seuraavaa kohdetta. Meillä oli siis paljon aikaa.Nälkä kurni vatsassa sen verran, että päätimme käydä syömässä kelluvassa ravintolassamme. Laivassa on satamapäivinäkin ruokaa tarjolla kaiken aikaa. Toiset matkustajat jopa jäävät laivaan koko päiväksi. Puhuimmekin siitä, että risteilyturistit eivät taida kovin paljoa ravintoloitsijoiden tiliä kasvattaa, kun laivalla saa syödä ilmaiseksi.

Pienen ruokalevon jälkeen lähdimme tallailemaan ympäri Juneauta. Meillä oli missiona löytää kunnollinen kauppa. Tomi oli onnistunut unohtamaan partakoneensa kotiin, joten partavaahtoa ja höylä olisi jostain löydettävä. Sataman infopisteessä meille piirrettiin karttaan pari ruksia ja niiden perusteella lähdimme suunnistamaan. Matkalla kävimme muutamissa matkamuistomyymälöissä, joita oli paljon. Alaskassa oli sisustuksellisesti aika houkuttelevaa tavaraa myynnissä. Olen viime aikoina alkanut keräilemään matkoilta maskeja matkamuistoksi, joten selvää oli, että sellainen pitäisi jostain ostaa. Toistaiseksi jätimme kuitenkin ostokset tekemättä, koska lukemani mukaan Anchoragesta olisi edullisinta ostaa turistikrääsää.


Ensimmäistä ruokakauppaa emme meinanneet löytää, vaikka olimme sen ulkopuolella. Se ei todellakaan näyttänyt ruokakaupalta, vaan joltain hallintorakennukset tjsp. Vielä ulko-ovellakin epäröimme onko kyse ehkä sittenkin päiväkodista, mutta ovessa luki sama nimi kuin mitä infopisteessä oli karttaan kirjoitettu. Nyt se nimi on jo kadonnut muistin syövereistä, mutta kyseessä oli sellainen hauska hippikauppa. Siellä oli varmasti kaikki superluomua ja sitä rataa, muttei siellä mitään parranajovälineitä tullut vastaan. Pelkkää ruokaa vain. Jatkoimme siis kulkuamme kohti karttaan merkittyä toista ruksia kohden. Se oli kuulema ICA eli ihan entuudestaan tuttu, perusmarkettiketju. Juneau vaikutti ihan nastalta kaupungilta.




ICA löytyi ja saatiin ostokset tehtyä. Tomi halusi vielä käydä viereisessä viinakaupassa ostamassa paluumatkalle jonkin siiderin. Alaskassa alkoholia ei ilmeisesti saa myydä lainkaan ruokakaupoissa. Jenkeissä nämä säädökset vaihtelevat osavaltioittain. Viinakaupassa oli jenkkityyliin oikein epäilevä meininki. Ostoksena oli tosiaan yksi siideri. Meidän molempien henkkarit piti nähdä (eihän me olla vasta kuin kolmekymppisiä...) ja ajokortti ei kuulema käynyt henkilöllisyystodistukseksi. Onneksi passit sattui olemaan repussa mukana. Todennäköisesti julkijuopottelukin oli kiellettyä ja rangaistavaa, mutta joimme kuitenkin tuon yhden vaivoin hankitun siiderin matkalla takaisin satamaan samalla kun ihastelimme laivoja ja siellä täällä suihkivia vesitasoja.

 


Juneaussa on ehkä hienoin rumasta rakennuksesta muokattu kaupungintalo. Upealla maalauksella saa kamalasta laatikkotalostakin ihan näyttävän rakennuksen. Kuvassa näkyy lämpötilakin, 53 farenheitia eli tuollaiset 11-12 astetta celsiusta oli illan lämpötila. Sehän on suomalainen juhannussää!


Katumaisemaa.


Ja hieman pienempi katu. Tuo "katu" kulki siis tuonne rappusia pitkin ylös.


Juneaun poliisilla tuntuu menevän liikkumiskaluston suhteen yhtä heikosti kuin buenosairesilaisilla kolleegoillaan.


Siinä olikin sitten meidän päivämme Alaskan pienessä pääkaupungissa ja hyvä päivä olikin. Edelleenkään ei oltu rusketusta hankittu, mutta sitäkin enemmän kivoja kokemuksia. Seuraavaksi onkin sitten vuorossa pieni, alle tuhannen asukkaan kaupunki Skagway.

Alaskan matkamme etenemistä ja blogia voit seurata kätevästi blogin Facebook -sivujen kautta.