Oodi Suomen metsille

Monissa matkablogeissa on paljon juttuja ja suosituksia myös kotimaan matkailusta. Minä en ole kunnostautunut tällä saralla. Oikeastaan on tunnustettava, että olen viime vuosina matkaillut kotimaassamme lähinnä työmatkojen puitteissa. Onneksi olen sitä kautta saanut nauttia niin Rauman kuin Porvoonkin vanhasta kaupungista, veneillä Kotkan saaristossa ja nauttia kimmeltävistä keväthangista Tahkolla. Tunnustan kuitenkin, että kaikki lomapäivät ovat kuluneet Suomen rajojen ulkopuolella. Tämä ei silti tarkoita, ettenkö arvostaisi kotimaatani. Päinvastoin. Vaikka rakastan matkustamista, en silti haluaisi muuttaa kokonaan pois Suomesta (talvet voisin kyllä viettää jossain lämpimässä). Matkustaminen on itseasiassa nostanut Suomen arvoa silmissäni entistä enemmän. Yksi asia Suomessa on minulle ylitse muiden ja se on metsä. Lepikko, kuusikko, koivikko, mäntymetsä. Kaikki käy.

 


Sekä vajaan vuoden mittaisen maailmanympärimatkan että puolen vuoden mittaisen opiskelijavaihdon aikana eniten kaipaamani asia on ollut ystävien, perheen ja koirien lisäksi metsässä käveleminen. Toki olen yrittänyt lievittää tätä kaipuuta kävelemällä ties missä viidakoissa, mutta ei ole Suomen raikkaiden metsien voittanutta. Tietenkin yksi oleellinen asia matkoilla on puuttunut ja se on koirat. Ei minua Suomessakaan saa helpolla metsään kävelemään ilman nelijalkaisia ystäviäni. Osa metsän viehätystä perustuu siis siihen, että saan katsoa kuinka hauskaa koirilla on, kun ne juoksevat edestakaisin ja ympärilläni keppi suussa. Yhtä hyvään fiilikseen en kuitenkaan pääse esimerkiksi pellolla, vaan kaipaan puita ympärilleni.

Kerrottakoon tässä vaiheessa kaikille koirien vapaanapidosta kauhistuneille, että koirillani ei ole metsästysviettiä, vaan ne ovat välittömästi kytkettävissä. Olemme monet kerrat koirien kanssa katselleet metsässä niin pois loikkivia rusakoita kuin peurojakin. Pari kertaa olen bongannut hirven. Mieleenpainuvin Suomen eläinkokemus oli kuitenkin, kun huomasin yhtäkkiä Yumin olevan nenät vastakkain pesukarhun kanssa! Kesti pari sekuntia vetää syvään henkeä, kutsua koira luokse ja hahmottaa, että närkästyneenä poispäin kävelevä otus oli sittenkin ihan suomalainen supikoira. Tuolloin harmitti, ettei ollut kameraa mukana.

Me emme käy metsässä vain hyvällä säällä fiilistelemässä, vaan meille metsälenkit ovat päivittäisiä satoi tai paistoi. Koirat saavat lenkkien aikana ottaa ilon irti mutalätäköistä ja suo-ojista. Meillä ei asu hienohelmoja. Suihku on keksitty.

En tee pitkiä lenkkejä hihnassa valoisan aikaan käytännössä ollenkaan. Pidän kadunvarsien tallaamista äärettömän tylsänä. Ekologista tai ei, mutta lastaan koirat päivittäin autoon ja ajamme vaihtelevan matkan päähän metsään, jossa teemme vaihtelevan pituisia lenkkejä. Meillä on onneksi tässä lähietäisyydellä useita kivoja lenkkipaikkoja, joten ei tarvitse edes tallata päivästä toiseen samoja polkuja. Yleensä vastaan ei tule ketään muita. Joskus harvoin joku toinen koiranulkoiluttaja tai maastopyöräilijä. Jaksan lähes aina hämmästellä miten rauhassa saamme kulkea. Asun kuitenkin ruuhkasuomessa, eikä kehäkolmoselle aja kymmentäkään minuuttia.
 

Syksy on minulle ristiriitaista aikaa. Muistan tämän syksyn ensimmäisen päivän. Tai ainakin minulle se oli syksyn ensimmäinen päivä. Vihdoin se pitkään jatkunut kuumuus oli ohi. Heräsin lauantaiaamuna aikaisin ja olin koirien kanssa metsässä jo kahdeksan jälkeen. Ilma oli raikas ja viileä sateen jäljiltä. Sellaista ei ollut ollut koko kesänä. Metsän tuoksu tuollaisena aamuna on ihana.

Nautin syksyn väreistä ja siitä, ettei ole liian kuuma pitkille lenkeille. Myös hyttyset ovat kadonneet. Hirvikärpäsiä täällä ei onneksi pahemmin ole ollutkaan. Mutta se mikä syksyssä ahdistaa on tuleva pimeys. Pelkään nimittäin pimeää. Paljon ja vielä vähän enemmän. Pari kertaa olen ollut metsässä otsalampun turvin, mutta se ei ole todellakaan ollut mikään nautinto. Siksi loppusyksy pakottaa arkisin minut ja koirat siihen mistä emme niin paljon pidä. Pimeys eristää meidät metsästä. Se pakottaa lenkkeilemään valaistuja katuja pitkin ja kuuntelemaan vieressä kulkevien autojen kaasuttelua. Silloin olen aivan valmis antamaan koirat pariksi kuukaudeksi pois ja noutamaan ne takaisin päivien taas pidennyttyä. Tästä syystä sanonkin, että lempivuodenaikani on kevät. Pidätän oikeuden muuttaa mieleni.

Koska minulle metsä ja luonto ovat niin tärkeitä, hämmästelen monen muun asian ohella sitä, miten välinpitämättömästi moni siihen suhtautuu. 

Tämän sohvan entinen omistaja säästi 11 euroa.

Mitenkäs teille muille nämä vuodenajat kolahtavat? Nautitko pimenevistä illoista vai odotatko jo kevättä?

Upea Sigiriya Sri Lankalla - ei korkeanpaikankammoisille

Meikäläinen on päätynyt ilmeisesti jonkin erittäin pitkävihaisen viruksen kiusaamaksi. Olen melko heikossa hapessa jo ties monetta viikkoa. Turhauttaa aivan uskomattoman paljon, koska haluaisin mennä, tehdä ja touhuta, enkä vain maata sohvalla! Ei oikein ole energiaa muokata uusia kuvia tai kirjoitella uutta tekstiä, mutta eipä huolta, saatte lueskella vanhoja juttuja maailmanympärimatkaltamme. Väittäisin, että 95% tämän blogin lukijoista ei seurannut matkaamme tuolloin, vaikka blogia (jota luki ehkä kolme ihmistä äiti mukaan lukien) pidin silloinkin. Vanhasta blogista vain on jo suurin osa kuvistakin kadonnut, kun erehdyin linkittämään niitä blogiin kuvat.fi palvelun kautta joka myöhemmin muuttui maksulliseksi.

Tässäpä siis ensimmäinen osa ihanan vehreästä Sri Lankasta, joka 1900-luvun puolivälin tienoilla tunnettiin myös nimellä Ceylon. Se oli yksi viidestätoista maasta, jossa yhdeksän kuukauden aikana kävimme ja jäi mieleemme yhtenä parhaimmista. Teksti on kirjoitettu pieniä muokkauksia lukuunottamatta matkamme aikana, syksyllä 2010, vuosi sen jälkeen kun tuossa saarivaltiossa loppui lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sisällissota.

Monelle Sri Lanka on aivan vieras paikka, joten aloitetaan nyt ihan siitä, että tuo ihana maa sijaitsee Intian valtameressä hyvin lähellä Intiaa. Maa poikkeaa lähinaapuristaan kuitenkin merkittävästi. Minulle ei jäänyt kaipuuta palata Intiaan, mutta Sri Lankaan lähtisin uudelleen koska vain.

----------------

Sri Lanka on aivan mahtava. En ymmärrä miksei maata ole hehkutettu enempää, koska sen luonto ja maisemat on upeita. Sri Lankaan ei tarvitse edes viisumia. Maahan saavuttaessa täytetään vain maahantulolomake. [Vuodesta 2012 alkaen maahantuloon on vaadittu elektroninen viisumi. Löydät sen täältä.] Huomasimme tosin, että joillain vanhemmilla, maahan saapuvilla intialaisilla oli hieman ongelmia. He eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Sellainen vaikeuttaa kovasti lomakkeiden täyttämistä. Sri Lankalla yli 90 % asukkaista on lukutaitoisia, kun taas Intiassa vain noin 60 %.
 
Saavuimme siis tuskastuttavan Intian jälkeen tälle Sri Lankan saarelle tiistaina 28.9.2010. Meillä ei ollut varattuna mitään majoitusta, eikä meillä ollut oikeastaan erityistä suunnitelmaakaan, mitä aikoisimme Sri Lankalla tehdä. Lähinnä suunnittelimme tutustuvamme maahan ja viettävämme aikaa rannalla. Marssimme Budgetin tiskille tarkoituksenamme vuokrata auto. Poistuimme tiskiltä maksettuamme kahdeksaksi päiväksi ja seitsemäksi yöksi auton, kuljettajan ja majoitukset. Kaikki kuului samaan pakettiin ja hintaa sille kokonaisuudelle tuli noin 500 euroa. Ei kovin paha hinta, kun se sisälsi paikallisen oppaan viikoksi, bensat, vaihtuvat maisemat, aamupalan jne. Tervehdimme lentokentän ulkopuolella opas/autonkuljettajaamme Anurea. Iältään hän oli neljän ja viidenkymmenen väliltä. Meillä oli jonkin verran kommunikointiongelmia, mutta pääsääntöisesti asiat sujuivat hänen kanssaan ihan ok.

Anure kävi pikaisesti nappaamassa kotoaan vaimonsa hänelle pakkaaman laukun ja niin matkamme alkoi. Liikenne Sri Lankalla oli rauhallisempaa kuin Nepalissa tai Intiassa (missä olimme käyneet ennen Sri Lankalle laskeutumista), mutta länsimaihin verrattuna hurjaa. Joka paikassa sanottiin, ettei turistien kannata missään tapauksessa kulkea paikallisilla busseilla, koska ne ovat täyteen ahdettuja ja vaarallisia (tiedän kyllä monien reppureissaajien käyttäneen niitä). Meidän kuljettajallammekin oli raskas kaasujalka ainakin hetkittäin ja todistimme melkoisia ohituksia mutkaisilla teillä. Silti bussikuskien liikennekäyttäytyminen oli siihen verrattuna jotain aivan järkyttävää.

Bussit tulivat aivan takapuskuriin kiinni ja lähtivät ohi paikoissa, joissa ei nähnyt lainkaan eteen tai jopa paikassa, jossa näkee selvästi, että vastaan tulee auto tai mopoauto. Näimme heti ensimmäisten päivien aikana kaksi kolaria, joissa molemmissa bussikuski oli selvästi ollut syypää. Tämä alla oleva kuva on itseasiassa ensimmäinen Sri Lankalla ottamani kuva. Maassa on vasemman puoleinen liikenne, joten voi helposti päätellä kumpi on syypää kolariin.

Toisessa näistä näkemistämme kolareista kuoli yksi ihminen. Anure sanoi, että bussikuskit ovat erittäin vaarallisia, koska he ajavat kilpaa toistensa kanssa yrittäessään kerätä mahdollisimman paljon matkustajia ja kerätäkseen siten mahdollisimman paljon rahaa. Sri Lankalla kuolee paljon ihmisiä bussikolareissa.

Kahdeksan päivän saarikierroksellamme oli jotakuinkin valmiiksi suunniteltu ohjelma, johon meillä oli mahdollisuus vaikuttaa. Ensimmäisen päivän päätteeksi päädyimme yöksi rauhalliseen bungalowipaikkaan lähelle Sigiriyaa, jonne meidän oli tarkoitus kiivetä seuraavana aamuna. Bungalowimme oli ihan ok. Ei todellakaan mitään huipputasoa, mutta emme me mitään viiden tähden majapaikkoja maksamallamme hinnalla odottanutkaan saavamme.

Majapaikan nimi oli jotakin elefantteihin liittyvää, koska paikalle saattaa välillä tulla vapaana vaeltavia norsuja. Kyllä, Sri Lankalla tosiaan on vielä sellaisia. Niistä kuitenkin myöhemmin. Kävimme vähän tepastelemassa majapaikan ympäristössä ja katsomassa pihan ulkopuolla meitä ujona kuikuilevia vesipuhveleita. Jostain tuntemattomasta syystä kaksi niistä oli sidottu kiinni toisiinsa. Ei varmasti mukavaa eläimille. Niillä oli myös hassun karvaisia vasikoita.

Söimme majapaikassamme kala-aterian ja vetäydyimme bungalowiimme kuuntelemaan pimenevästä illasta kuuluvia luonnon ääniä. Kävellessämme sateessa kohti bungalowiamme, olimme molemmat olleet sitä mieltä, että kuulimme norsujen töräyksiä viereisestä viidakosta. Tuijotin jonkin aikaa toiveikkaana ikkunasta ulos, mutta en nähnyt mitään liikettä missään. Sisällä bungalowissa meitä viihdytti hetken aikaa pari katon rajassa kipittävää pikkuliskoa, mutteivat ne halunneet pysyä sisällä meidän ilonamme.

Seuraavana päivänä olikin sitten ensimmäinen kokonainen päivämme Sri Lankalla ja suuntasimme kohti UNESCO:n maailmanperintökohdetta. Kyseessä oli muinainen kaupunki Sigirya. Sen historia kulkee ajassa 1600 vuotta taaksepäin. Isänsä murhannut hallitsija pakeni pelkoa ja syyllisyyttä 370 metriä korkealle kivelle ja rakensi sinne uskomattoman palatsin. Lisää paikan erikoisesta historiasta voit halutessasi lukea täältä.

Sigiriya ei näyttänyt kaukaa katsottuna erityisen korkealta, mutta merkillisen näköiseltä kylläkin.

Maksoimme lipuista 25 US$ per naama, joka tuntui paikalliseen hintatasoon nähden kalliilta (2014 lippujen hinta on kuulema 30 US$). Kieltäydyimme henkilökohtaisesta oppaasta (kaikilla muilla turisteilla oli sellainen mukana tuolla ylhäällä, maksoi 10 $ lisää) ja aloitimme noin puolentoista tunnin kipuamisen. Sitä ennen astelimme kuitenkin upean puutarhan läpi.

Noustessamme tuolle 370 metriä korkealle kivelle, pysähtelimme erilaisille välietapeille. Niillä riitti tutkittavaa ja ihailtavaa, kuten esimerkiksi seinämaalauksia ja upeita maisemia.

Parissakin kohdassa oli varoituksia, ettei kannata meluta, koska se voi innostaa ”hornetteja” eli herhiläisiä hyökkäämään. Jos pelkäät ampiaisia, niin näitä ötököitä et halua tavata. Nämä aasialaiset herhiläiset ovat valtavan kokoisia ja ryhmämä vaarallisia. Löysin Hesarin uutisen, jossa kerrotaan herhiläisten pistäneen vuonna 2013 kuoliaaksi kymmeniä kiinalaisia. Tuolloin en tiennyt niiden olevan ihan noin vaarallisia, mutta ei paljon huvittanut alkaa kiljumaan. Yhdelle välitasanteelle oli rakennettu suojakopitkin, jonne pääsee turvaan, jos parvi moisia tappaja-ampiaisia päättäisi hyökätä turistien kimppuun. Onneksi ne eivät olleet ärsyyntyneitä meidän tuolla ollessamme. Ötököillä oli pari pesää korkealla rinteessä ja vaikka välimatkaa oli paljon, se meteli mitä kahdesta pesällisestä jättiöttiäisiä lähti, oli uskomaton!

Saimme seurata matkalla ylös pitkähäntäisten, hauskan näköisten apinoiden puissa riehumista. Ne olivat sen verran arkoja, etteivät tulleet ihan viereen, mutta olivat kuitenkin niin lähellä, että niitä sai hyvin ihailtua. Nämä olivat aivan erilaisia apinoita, verrattuna aiemmin luonnossa näkemiimme ja ne pomppivat mahtavan pitkiä loikkia puiden välillä. Oli ihanaa seurata tuollaista menoa eläinten luonnollisessa ympäristössä.

Sigiriya tunnetaan myös nimellä Lion’s Rock. Sen viimeisiä rappusia ”vartioi” molemmin puolin suuret leijonan tassut. Muuta tuosta kivileijonasta ei ole enää jäljellä.

Sitten oli enää viimeinen rutistus.

Kun lähdimme kiipeämään viimeisiä rappusia vastaan tuli ryhmä toisenlaisia apinoita, jotka muistuttivat enemmän sellasia, joita olemme nähneet muissakin maissa (Intia, Malesia, Thaimaa jne). Eivät ne kuitenkaan aivan samanlaisia olleet, koska näillä oli hassu tukka!

Pääsimme vihdoin ylös Sigiriyalle ja olihan ne maisemat hienot. Siellä oli mm. ”uima-allaskin”, olihan ylhäällä aikoinaan asuttu ja Sri Lankan ilmasto on trooppinen. Nyt allas ei kylläkään houkutellut uimaan.

Meidän ollessa ylhäällä, alkoi ripotella vähän vettä, joten lähdimme melko pian laskeutumaan alas. Päivä ei ollut aurinkoinen, mutta kivutessamme ylöspäin, olimme olleet siitä todellakin vain iloisia. En olisi halunnut kivuta tuonne paahtavassa auringonpaahteessa. Alaspäin meneminen ei ollut niin rankkaa, mutta sitäkin hurjempaa. Aiemmin kirjoittamassani Machu Picchu -postauksessa kommenteissa heräsi kysymys sopiiko tuo muinainen inkatemppeli korkeanpaikankammoisille ja vastasin sen sopivan. Sigiriyan kohdalla minun on valitettavasti tuotettava korkeanpaikankammoisille pettymys ja sanottava, että tämä paikka ei todellakaan ole teidän unelma. Ellette sitten halua lähteä haastamaan itseänne. Nämä rappuset tuntuivat märkinä vielä kaiken lisäksi liukkailta.

Jos olisi oikein halunnut uhmata elämää, olisi Sigiriyalta löytynyt vielä paljon villempiäkin reittejä. Tomi ei kulkenut tätä loppuun asti.

Sigiriya oli mahtava paikka, mutta kuten olette jo varmasti ehtineetkin päättelemään, mutta paikka ei sovi ihan kaikille. Se ei ole liikuntarajoitteiselle tai kovin huonokuntoiselle turistille soveltuva nähtävyys. En väittäisi sitä myöskään (pikku)lapsiperheille soveltuvaksi. Ylöskipuamiseen tarvitaan pientä urheiluhenkeä, mutta ihan peruskunnolla siitä selviää. Matkan varrella on kuitenkin sen verran ihasteltavaa ja kuvattavaa, että taukoja tulee ihan itsestään. Suosittelen!

Aiemmin olen kirjoittanut Pinnawalan norsuorpolasta, jossa myös vierailimme Sri Lankan matkallamme. Sen postauksen löydät täältä.

Aasien turvakodissa Aruballa

Aruballa oli yksi kohde minne halusin ehdottomasti. Yleensä kun haluan jonnekin todella paljon, se liittyy eläimiin. Niin nytkin. Kyseessä oli Donkey Sanctuary Aruba eli suomeksi aasien turvakoti tai pelastuskeskus.

Espanjalaiset toivat aasit Aruballe 500 vuotta sitten. Ne olivat työjuhtia, joiden tehtävänä oli kuljettaa paikasta toiseen ihmisiä ja tavaroita. Autojen tuominen saarelle muutti tämän ja yhtäkkiä ne jäivät työttömäksi. Monet laskettiin vain vapaaksi. Viimeisen sadan vuoden aikana Aruban aasit ovatkin kokeneet paljon. 1900-luvun alussa saarella oli yli 1400 aasia. Aasi on sitkeä eläin, joka pärjää vähällä. Aivan kaikkea ne eivät kuitenkaan kestä. Niitä on mm. ammuttu ja syötetty saarella vierailleen sirkuksen tiikereille. Suurimman tuhon aiheutti kuitenkin tauti, joka tappoi lähes koko Aruban aasipopulaation ja monia muita vapaana vaeltelevia eläimiä. 1970-luvun alussa jäljellä oli enää noin 20 yksilöä. Kanta kuitenkin elpyi ja aasit lisääntyivät. Vapaana kuljeskelevat aasit ja kasvava autoliikenne aiheutti vaaratilanteita ja aasien loukkaantumisia. Niihin kohdistettiin myös kiusantekoja ja väkivaltaa. Aasien oli aika siirtyä turvakotiin.

Vuodesta 1997 lähtien Aruballa on toiminut voittoa tavoittelematon aasien turvakoti. Tällä hetkellä siellä majailee yli 130 pitkäkorvaista karvaturpaa. Jokaisella aasilla on oma nimi ja ne saavat tarvittaessa eläinlääkärin hoitoa. Lahjoitusten avulla eläimistä pystytään pitämään hyvää huolta ja ne saavat elää turvallista elämää. Oli mahtava päästä tutustumaan tuohon paikkaan.

Ajoimme katsomaan aaseja oltuamme ensin aamupäivän Arikokin kansallispuistossa. Suunnistimme turistikarttamme perusteella. Ajelimme pikkuteitä ja ihastelimme paikallisten hauskan näköisiä taloja ja pihoja. Melkein missasimme kyltin Donkey Sanctuary, mutta onneksi vain melkein. Kurvasimme jeepillä pieneen pihaan. Ihmisiä ei näkynyt missään. Avasimme portin ja kuljimme lyhyen matkaa käytävää pitkin, jonka molemmin puolin meitä kohti kurotteli uteliaita aaseja.

Sitten käytävä loppui ja vastassa oli portti varsinaiseen jättimäiseen aitaukseen. Tuijottelimme hetken isoa porttia, jonka takana meitä napitti takaisin lauma aaseja. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt missään. Sinne aasien sekaanko meidän oletettiin sukeltavan suin päin?

 

Olen ollut nuorempana heppatyttö. Ratsastin, kävin muutaman vuoden tallilla ja hoidin ravureita. Minulla on siitä muistona kaarevan muotoinen arpirivistö oikeassa kyljessä. Tuttu ori oli huonolla tuulella ja päätti purra ihan kunnolla. Ala-asteikäisenä lensin maahan ja pyöräilin muutaman kilometrin itkua pidellen kotiin. Kävely oli monta päivää hankalaa. Tuolloin 90-luvun alussa lasten annettiin käydä yksin tallilla. Enää sellaista ei ehkä sallita? No joka tapauksessa, olen tuon tapauksen jälkeen suhtautunut varautuneesti tuntemattomiin kavioeläimiin. En pelkää hevosta, jos luotettava ihminen sanoo, että tämä on satavarmasti kiltti. Nyt missään ei näkynyt sellaista luotettavaa ihmistä, vain lauma aaseja - eläinlajin edustajia, joista minulla ei ollut käytännössä mitään kokemusta.

Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, ettei vierailijoita varmaankaan ohjattaisi aasilauman sekaan, jos niillä olisi tapana purra ja potkia. Niinpä avasimme portin ja olimme aasien reviirillä. Meitä tuijotettiin uteliaasti, mutta mitään tunkeilua ei ollut havaittavissa.

"Missä meidän porkkanat?" Emme valitettavasti tienneet etukäteen, että näille ihanille tupsupäille olisi saanut tuoda evästä.

Kävelimme karun, hiekkaisen pihan läpi kohti sen keskellä olevaa rakennusta. Huhuilimme rakennuksen luona ja sieltä tulikin ystävällinen nainen ulos. Hän kertoi olevansa vapaaehtoinen työntekijä ja viettävänsä yhden päivän viikossa aaseja hoitaen. Paikalla ei ollut ketään muita kuin tämä työntekijä, me ja aasit. Ihana paikka! Juuri tälläiset kokemukset ovat matkoilla parhaita.

Osa otti rennosti, yksi vielä vähän rennommin.

Ostin kipollisen aasien ruokaa ja hetkessä minulla oli kymmeniä karvaisia kavereita. Ruokinta tapahtui turvallisesti rakennuksen terassilta, koska kovinkaan moni ei halua jäädä innokkaiden ruokaa kärkkyvien aasien piirittämäksi.

Aaseja oli vauvasta vaariin. Muuten kaikki saivat kuljeskella isolla alueella vapaasti, mutta vauva-aasi äitinsä kanssa ja pari vanhusta olivat omissa aitauksissaan, jotta ne eivät jäisi muiden jalkoihin.

Donkey Sanctuary oli ehdottomasti Baby Beachin ohella Aruban mieleenpainuvimpia kokemuksia. Suosittelen ehdottomasti paikkaa, jos Aruballe ikinä matkustat ja pidät eläimistä. Tällä hetkellä turvakodissa asuu 130+ aasia. Niidän lisääntymistä rajoitetaan (orit ruunataan), mutta toisinaan paikkaan tuodaan kantavana olevia tammoja. Niinpä siellä oli nytkin yksi joitain kuukausia vanha varsa. Mitään sisäänpääsymaksua ei paikkaan ole, mutta koska paikka toimii lahjoitusten varassa, voi toimintaa tukea lahjoittamalla rahaa tai ostamalla Donkey Sanctuary tuotteita. Aasit olivat todella kilttejä ja paikassa vierailee paljon myös lapsiperheitä. 

Kuivuutta ja kauneutta Aruballa

Olimme vakuuttuneita, että Aruba on paljon muutakin kuin suuri turistikylä. Kokemuksemme mukaan paras tapa tutustua matkakohteisiin on hypätä auton rattiin. Niinpä menimme hotellimme respaan kysymään mistä saamme vuokrattua auton. Kansainvälisesti tunnettujen vuokraamojen toimipisteet sijaitsivat lentokentän lähellä, eikä niihin soittaminen vienyt meitä eteenpäin autoasiassa. Onneksi respan mukava työntekijä kertoi paikallisesta vuokrafirmasta ja soittikin sinne puolestamme. Jonkin ajan kuluttua meitä odottelikin hotellin edessä jeeppi. Vihdoin pääsimme tutkimaan Arubaa hieman syvemmin.

Aruba on vain 30 kilometriä pitkä ja kahdeksan kilometriä leveä saari. Hieman huonommankaan kartanlukijan on siis vaikea eksyä siellä kovin pahasti. Suhtaudun luottavaisesti kartanlukutaitoihini, ohjeita vastaanottava kuski ei aina suhtaudu niihin aivan yhtä luottavaisesti. Suuntasimme kohti saaren toista päätä ja Arikokin kansallispuistoa. Liikennettä ei ollut erityisen paljoa ja saarella oli helppo ajella. Tuuli tuiversi tukkaa, kun huristelimme avojeepillä pitkin teitä.

Kuivan karu Arikokin kansallispuisto

Sademetsät löytyvät muilta Karibian saarilta, Aruballa vallitseva yleisilme on karun kuiva. Sellainen oli myös Arikokin kansallispuisto lukuunottamatta sitä reunustavaa kauniin turkoosia merta. Mitään WOW-fiiliksiä emme Arikokissa kokeneet, mutta mikäli Aruballe asti eksyy, kannattaa kansallispuistossa ehdottomasti piipahtaa. Se käsittää melkein 20% saaren pinta-alasta. Kasvillisuus on piikikästä ja eläimet karvattomia.

Joku puunhalaaja...

Arikok on siinä mielessä jenkkityylinen kansallispuisto, että siellä pääsee ajamaan autolla ympäriinsä. Parkkipaikoilta voi sitten kävellä lyhyen matkaa johonkin näköalapaikalle tai vaeltaa pidemmän matkan kauemmas. Toisin kuin uskomattomia matkoja kuumuudessa taivaltava Kinttupolun Tiina ja hänen miehensä, me emme ole vaeltajia. Lenkkeilen kyllä pitkiä matkoja koirien kanssa, mutta ilman koiria tunnustaudun melko laiskaksi kävelijäksi. Tyydyimme siis jalkaisin pienempiin pyrähdyksiin, mutta muuten liikuimme lähinnä autolla. Yhtäkkiä huomasimme ajavamme "raiteita" pitkin ylös kukkulalle.

Kun pääsimme ylös asti päällystetty tie loppui ja jeeppi pääsi vihdoin hiekalle. Oli niin kuuma, että vapaana vaeltelevat vuohet olivat paenneet hellettä karkuun tämän... (?) häkkyrän alle. Vaikka eipä sekään tarjonnut kunnollista varjoa. Puita Arikokissa ei kasva, joten niistä ei ollut iloa suojaa etsiville vuohille.

Olimme tulleet täältä:





Ja menossa samaan suuntaan kuin tuo toinen (melkoisesti uudempi) jeeppi.

Olimme reitin päässä, joka kulki rantaan. Siellä odotti nähtävyys "Natural Bridge" ja luonnon muovaama allas, jossa voi uida. Tai siis voisi uida, jos sinne asti pääsisimme. 

Ajoimme muutaman sata metriä "kävellen olisit jo perillä -vauhtia" tuossa järjettömässä kivikossa. Reitti Natural Bridgelle oli pelkkiä teräviä kivenmurikoita. Siihen loppui meidän seikkailunhalu. Olimme melko vakuuttuneita, että ellemme kääntyisi takaisin, puhkeaisi rengas. Käännyimme takaisin.

Maailman paras ranta

Arikokilla ajelun jälkeen menimme paikkaan, josta teen kokonaan erillisen postauksen. Sen sijaan siirryn kivikosta hiekalle. Vuokrasimme toisenakin päivänä auton, koska Palm Beach oli jo niin nähty. Autoon päästyämme köröttelimme jälleen noin 45 minuutin matkan toiselle puolelle saarta. Siellä meitä odotti yksi parhaista rannoista, jossa olen käynyt. Baby Beach on täydellinen. Se on laguuni eli vesi on todella tyyntä. Rannalta löytyy palvelut vessoista snacks-baariin ja rantatuoleihin. Myös snorkkeleita saa vuokrata, koska laguunissa on hyvät mahdollisuudet nähdä paljon kaloja.

Melko paljon siellä oli ihmisiäkin. Suurin osa porukasta oli kuitenkin pienellä alueella rantatuolien luona. Emme pidä kovin kansoitetuista rannoista, mutta onneksi Baby Beachillä on tilaa. Kävelimme muutaman sata metriä ja saimme makoilla rannalla ja uiskennella kaikessa rauhassa. Tämä oli minulle se paratiisi, jollaiseksi Aruban mielsin. Vesi oli juuri sopivan lämpöistä ja vesi sen verran matalalla, että jalat ylttivät pohjaan vielä kaukana rannastakin.

Jos menemme jos Karibian risteilylle, joka pysähtyy Aruballa, ei ole epäilystäkään missä viettäisin ajan saarella. Vaikka en kovin kauaa jaksakaan maata rannalla, suunnaksi valikoituisi ilman hetkenkään pähkäilyä Baby Beach.