Myskihärkiä ja mystistä menoa

Aika: 1.6.2014
Paikka: Seward - Anchorage, Alaska, USA

Edellisen postaukseni osalta keskustelu käy niin kuumana, että viilennetään hieman tunteita Alaskassa. Viikon kestäneen risteilyn viimeinen satama oli Seward. Se on pieni kalastajakylä noin 200 kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Anchoragesta. Laiva oli perillä satamassa jo kuuden aikaan aamulla. Oli synkkää, kun astelin hyttimme parvekkeelle. Edessä näkyi satama-alue ja kivikkoa. Sitten huomasin, että kivet liikkuvat. Eihän ne kaikki olleetkaan kiviä, vaan kiville oli kömpinyt hylkeitä lepäilemään.

Aamupalan jälkeen huomasimme, että laskuvesi oli tehnyt tehtävänsä ja ne mitkä aamulla olivat vain juuri ja juuri erottuvia kiviä, olikin nyt kokonainen aallonmurtaja. Suurin osa hylkeistä oli jo poistunut ehkä rauhallisemmille vesille, ehkä päivän kalastusretkelle.

Hylkeistä tuli heti sellainen fiilis, että Sewardiin olisi voinut jäädä tutustumaan paremminkin. Sellainen ei kuitenkaan ollut enää vaihtoehtona. Ohjelmassa oli aamupalan jälkeen siirtyminen maihin ja siitä suunta bussilla Anchoragen lentokentälle. Sieltä saisimme vuokra-auton alle ja Alaskan matkamme toinen osio alkaisi kunnolla.

Laivayhtiö kovasti uskotteli, ettei Sewardista Anchorageen pääse muuten kuin heidän omalla bussillaan.  Kumma juttu, kun google kertoi ihan muuta. Matkaa on noin 200 km. Holland America tarjosi bussikuljetusta 70 $ / hlö. Varasimme itsenäisen bussifirman sivuilta kuljetuksen hintaan 48 $ / hlö ja siihen sisältyi visiitti Alaska Wildlife Conservation Centeriin. Tosin se ei ollut kuin hätäinen 45 minuutin stoppi, jonka aikana ei ehtinyt koko paikkaa näkemään.

Pidän tälläisistä "villieläinkeskuksista" enemmän kuin perinteisistä eläintarhoista.  Alaska Wildlife Conservation Center on voittoa tavoittelematon organisaatio, jossa on vain oman alueen eläimiä. Sinne ei siis ole rahdattu eläimiä kaukaa lajille epätyypilliseen ilmastoon. Sen sijaan siellä on pääosin loukkaantuneita tai orvoksi jääneitä eläimiä, joita ei ole enää voitu palauttaa luontoon. 

Oli kiva nähdä myskihärkiä. En ole nähnyt niitä missään koskaan aiemmin. Kaukaa ne näyttivät todella karvaisilta shetlanninponeilta,. Nimi hämää, eivätkä myskihärät ole härkiä lainkaan, vaan kuuluvat vuohieläimiin. Säkäkorkeutta niillä ei ole kuin reilun metrin verran. Ne ovat kotoisin Kanadasta ja Grönlannista. Niitä on istutettu jonkin verran myös muille pohjoisille alueille, jopa Norjaan. Sieltä Ruotsiin loikannut myskihärkä pääsi pari vuotta sitten Suomea myöten uutisiin.

Ai että miten olisin halunnut mennä tuonne aitaukseen nyhtämään nuo melkein irronneet karvahapsut hassujen jättivuohien turkeista!

Anchoragen lentokentällä nousimme matkatavaroinemme pois täyteen tupatusta bussista ja rullasimme laukkumme autovuokraamojen luokse. Muita asiakkaita ei näkynyt missään ja pääsimme astelemaan suoraan Alamon tiskille. Tuollainen on luksusta, kun muistissa oli vielä helmikuinen päivä Miamissa, jolloin jonotimme Hertzin tiskille melkein tunnin. Alaska ei ole ihan niin ruuhkainen ja se sopii minulle paremmin kuin hyvin. 

Unohda shoppailu Alaskassa

Auton saatuamme ajelimme ympäri Anchoragea, mutta se siitä. Satoi vettä, eikä Alaskan suurin kaupunki tehnyt ihmeellistä vaikutusta. Se oli hyvin tyypillinen vajaan 300 000 asukkaan jenkkikaupunki. Hyvin pieni keskusta ja sen ympärille levittäytyy laaja esikaupunkialue. Yritimme vähän shoppailla ja päädyimme keskustan ulkopuolelle ostoskeskukseen. Olimmehan jo Seattlessa käydessä oppineet, ettei Jenkeissä New Yorkia lukuunottamatta kannata shoppailla keskustassa. Niinpä sitten ajoimme Alaskan suurimpaan ostoskeskukseen ja saimme kuulla olevamme ghetto ostarilla. Kuulema kaikki kivat kaupat löytyy keskustasta. Kävimme sitten vielä sielläkin pyörähtämässä, mutta shoppailut jäivät kyllä hyvin laihoiksi. Älä lähde Alaskaan shoppailemaan. 

Kävimme heittämässä tavaramme Americas Best Value Inniin. Se oli yksi Anchoragen edullisimmista motelleista, joka oli kuitenkin saanut ihan siedettävät arvostelut. Vilkaisin nyt huvikseni hinnat ja tuosta nukkavierusta motellistakin pyydetään elo-syyskuussa yli 100 € / halvin huone. Kesäkuussa taisi olla vielä off-season hinnat, koska me maksoimme huoneestamme alle 100 €. Alaska on kallis.

Ihaile hirviä ja lentokoneita - samalla kertaa

Tomi halusi illalla vielä spottailemaan lentokoneita. Anchoragessa on valtavan vilkas lentokenttä. Ei, ei Alaska ole niin suosittu turistikohde, vaan suurin osa kalustosta on rahtikoneita. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi Alaskaan tuodaan paljon tavaraa lentorahtina ja lisäksi monet rahtikoneet tankkaavat siellä matkalla Aasiaan / sieltä takaisin. Siksi Anchorage on spottailijan unelmakohde. Kirkkaalla säällä taustalle saa vielä mukavasti lumiset vuoret. Nyt sää oli valitettavasti harmaa. Lähdin Tomin mukaan, koska ikinä ei voi tietää mitä kaikkea mukavaa matkalla voikaan nähdä. Onneksi lähdin.

Vietin aikaani autossa, kunnes yhtäkkiä tapahtui jotain.

Näin, että pienelle mäelle nousseet spottailijat, Tomi mukaan lukien lakosivat eri suuntiin. Hirvi nimittäin jolkotteli valokuvaajien keskeltä ja jäi vähän matkan päähän kaikessa rauhassa ruohoa mutustamaan. Alaskalaistahan ei yksi hirvi pois spottailupaikalta aja. Muutama turisti poistui ihan kiltisti paikalta.

Anchoragessa voi siis yhdistää lentokoneiden ja villieläinten spottailun. Sopii meille paremmin kuin hyvin. Tulen palaamaan aiheeseen vielä myöhemmin.

Kun kello alkoi lähestyä jo iltakymmentä, lähdimme takaisin motellille. Ehdimme ajaa vain pari kilometriä, kun autotien ja pyörätien välissä olevalla kapealla viheralueella laidunsi kaikesta ympäröivästä liikenteestä piittaamaton hirvi. Me tietenkin pysähdyimme kohdalle ja rullasimme auton ikkunan alas kuvaamista varten. Sen sijaan jonkin matkan päässä pyörätietä pitkin juokseva tyttö päätti kääntyä kannoillaan urbaanin metsäneläimen huomatessaan. Paikallisilta löytyy sittenkin jonkin verran kunnioitusta näitä eläimiä kohtaan.

Mitähän kaikkea Alaskan roadtripillä vielä tuleekaan vastaan...

Haluathan hengittää kunnolla?

Katso näitä koiria. Kiinnitä huomiota etenkin niiden sieraimiin.

Katsohan nyt näitä koiria ja kiinnitä huomiota etenkin niiden sieraimiin.

Tee nyt testi ja sulje sormillasi sieraimiasi aavistuksen ja hengitä nenän kautta. Kumman kuvakollaasin koira haluaisit olla? Kumpaan haluaisit parhaan ystäväsi kuuluvan?


Lue lisää samasta aiheesta: Kunhan on terve ja Englanninbulldoggi tukehtui raskauteen

Blogia voit seurata esimerkiksi blogin Facebook -sivujen kautta.

Blogien seuraaminen Facebookin kautta ja paluu Alaskaan

Bloggerin kautta blogin seuraaminen on helppoa, jos itse bloggaa. Kaikki eivät kuitenkan ole bloggaajia, mutta lukevat silti mielellään blogeja. Monilla blogeilla, kuten tällä omallanikin on Facebook-sivut. Blogin seuraaminen Facebookin kautta on kuitenkin hieman kinkkisempää. Siellä kaikkea nimittäin säätelee mystinen ja monimutkainen Facebookin algoritmi, jonka toiminnasta ei oikein ole perillä kukaan muu kuin ehkä FB itse.

Yksi selitys on, että algorytmi toimii suosimalla kiinnostavia ihmisiä / yrityksiä / sivustoja. Mitä enemmän jokin FB-postaus saa tykkäyksiä tai kommentteja, sitä laajemmalle ryhmälle postaus näytetään. Viimeisimmän kuulleeni tiedon mukaan tämäkin olisi jo vanhentunut toimintamalli, mutta tiedä sitten. Olen ainakin itse huomannut sen pitävän melko hyvin paikkaansa. Käytännössä ei siis riitä, että tykkäät jostain sivustosta (tai olet jonkun kaveri) nähdäksesi kaikki tämän julkaisemat kuvat ja kirjoitukset. Todennäköisesti paljon menee ohitse. Yritysten FB-sivujen kohdalla tälle on ihan selkeä syy. Facebook haluaa, että yritykset maksavat näkyvyydestä. Samat lainalaisuudet koskevat kuitenkin myös ei-kaupallisia sivuja.

Jos olet kiinnostunut näkemään kaikki jonkin sivuston Facebook -julkaisut, siihen on kuitenkin olemassa keino. Mene sivulle ja klikkaa "Saa ilmoitukset" tai kuten kuvassa englanninkielisessä FB:ssä "Get notifications". Näin kaikki kyseisen sivun julkaisut näkyvät seinälläsi (et siis kuitenkaan saa niistä mitään erillistä ilmoitusta). Helppoa ja toimivaa, mutta harva tästä taitaa tietää?  

Alaska roadtrip

Sitten niihin oleellisempiin asioihin. Nyt on pieni hyppäys Rioon selätetty ja palaan blogipostauksissa alkukesän Alaskan matkamme toiselle osiolle eli roadtripille. Vaikka Alaskan risteily oli hieno ja unohtumaton kokemus, nautin tästä jälkimmäisestä osuudesta vielä enemmän. Roadtrippailussa on niin hieno vapaus suunnata auton nokka milloin minnekin ja pysähtyä milloin huvittaa. Tähän kun lisätään se, että Alaskan maisemat ovat todella palkitsevia, ei autossa istuminen todellakaan maistu puulta.

Tälläisen reitin ajelimme viikon aikana:

Tässä hieman maistiaisia tulevista blogipostauksista.

Pysy siis kanavalla, jos haluat nähdä lisää Alaskan eläimiä sekä henkeäsalpaavia maisemia. Narulelu maailmalla -blogin Facebook-sivulle pääset TÄSTÄ.

Uusivuosi Riossa

Aika: vuodenvaihde 2012-2013
Paikka: Rio de Janeiro, Brasilia

Jos rakastat näyttäviä ilotulituksia, Rion uusivuosi on sinua varten. Kaupanpäällisiksi saat tosin pari miljoonaa juhlijaa mukaan ja selvästi ohuemman lompakon tai pienempi numeroisen pankkitilin saldon. Ihan miten haluaa ajatella. Tuo kokemus tulee kuitenkin jäämään mieleesi pitkäksi aikaa (ellet sitten innostu nauttimaan liikaa kuplivia juomia). Uusivuosi Riossa on kuuma, erilainen, värikäs ja unohtumaton.

Rauhallinen rantalomakohde?

No ei ihan. Hotellimme oli parin korttelin päässä neljän kilometrin mittaisesta Copacabanasta, joka on Ipaneman ohella Rion tunnetuin ranta. Kävimme fiilistelemässä siellä uudenvuoden aattona (kävimme kyllä muinakin päivinä). Valmistelut illan ilotulitusta varten olivat täydessä käynnissä ja ihmiset iloisella tuulella. Mutta tekikö mieli mennä rannalle lekottelemaan tai uimaan?

Oikeastaan ei...

Käsitykseni upeasta rannasta on lähes autio, turkoosia vettä ja tyyni poukama. Sellaisen paratiisin olemme löytäneet esimerkiksi Arubalta, Caymansaarilta ja Thaimaasta. Riossa on paljon nähtävää ja Copacabana yhtenä vuoden ruuhkaisimmista päivistä oli myös sitä - nähtävyys. Sen sijaan se ei herättänyt pienintäkään halua pulahtaa veteen miljoonan muun kanssa. Etenkään, kun olin lukenut, etteivät paikalliset mielellään ui Copacabanalla, koska se on niin likainen. 

Iltaa varten oli jo esiintyjien lava pystytettynä.

Ja melkoinen arsenaali sairaanhoitokalustoa rantatien varressa valmiustilassa.

Vetäydyimme hotellille ja pimeän tullen kiipesimme hotellin katolle sen vaatimattomalle uima-allasalueelle. Vaikka allas ei ollut kummoinen, näkymät sieltä olivat hyvät. Näytti melko uskomattomalta, kun huomasimme rantaan ilmestyneen viitisen isoa risteilijää, joilla risteilyllä olijat odottivat illan ilotulitusta varmasti yhtä paljon kuin mekin. Valitettavasti kuvaustaidoillamme ei kameraan tallentunut pimeällä niistä yhtään hyvää kuvaa. Sen sijaan lähitaloissa uuttavuotta kattoterasseillaan juhlivia paikallisia kuvasimme paparazzin lailla ja saimme pari jotenkuten julkaisukelpoistakin taltioitua.

  
Takanamme näkyi valaistu jeesuspatsas.

Yhdentoista jälkeen suuntasimme rantahumuun muiden reveillonin odottajien seuraan. Copacabanan kadut olivat suljettuna liikenteeltä useiden korttelien matkalta, joten siellä sai kävellä vaikka keskellä katua. Olimme pukeutuneet paikallisten tavoin mahdollisimman valkoisiin vaatteisiin. Brasilialaisten uskomuksen mukaan etenkin mustaan pukeutuminen uutenavuotena tuo huonoa onnea koko seuraavan vuoden ajalle. Sellaista riskiä emme tietenkään halunneet ottaa. Samoin halusimme minimoida ryöstetyksi tulemisen riskit ja otimme mukaamme vain hotellihuoneen avaimen ja pienen pokkarikameran.

Rannan suuntaan oli menossa valtavat määrät ihmisiä. Rion yössä liikkuminen voi kuulostaa riskialttiilta touhulta, mutta ihmismassassa liikkuessa ei kyllä tuntunut lainkaan turvattomalta. Rannalla oli mielettömästi ihmisiä, mutta ranta on paitsi neljäkilometriä pitkä, niin myös todella leveä, joten ei ollut mitään ongelmaa mahtua sekaan. Musiikki soi, oli lämmintä ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Ennen vuoden vaihtumista ehdimme kuitenkin vielä todistaa erään paikallisen naisen seisaaltaan, shortsit jalassa virtsaamisen, mutta päätimme, ettei sitä muistettaisi enää seuraavana vuonna. Jostain syystä se kuitenkin jätti muistijäljen verkkokalvoilleni ja palautui mieleen nyt vuonna 2014.

Itse ilotulitus oli käsittämättömän upea. Ilotulitteet ammuttiin merellä olevista laivoista (ei kuitenkaan niiltä risteilijöiltä) ja niitä ammuttiin useiden kilmetrien matkalta. Ilotulitus kesti noin vartin ajan ja se oli toteutettu samassa rytmissä rannan suurista kaiuttimista soitettavan musiikin tahtiin. Olihan se erittäin ikimuistoista katsoa kun taivaalle ammuttiin noin 5-7 miljoonan dollarin edestä ilotulitteita. Valitettavasti vuosia vanha pokkari ei ollut paras mahdollinen tuon upean näytöksen taltioimiseen ja kuvien taso olikin tätä luokkaa.

Sen sijaan käännyinkin Youtuben puoleen ja löysin sieltä tämän kahden ja puolen minuutin pätkän, jossa on mielestäni osattu taltioida hyvin tuo uudenvuoden humu.



Jos taas haluat nähdä koko ilotulituksen, niin alla pidempi ja kauempaa kuvattu video.



Ilotulituksen päätyttyä suuntasimme takaisin hotellille. Jos olisimme olleet liikkeellä kaveriporukalla, olisimme varmaan jääneet rannalle bilettämään, mutta kahdestaan siihen ei ollut mitään erityistä mielenkiintoa. Lähistön yökerhoihinkin oli kuulema erittäin korkeat pääsymaksut, eikä rannalla hilluminen tuntunut turvallisimmalta vaihtoehdolta. Paluu hotellille oli kuin jostain pyhiinvaeltajien kulkueesta, kun kadut täyttyivät koko leveydeltä samaan suuntaan kulkevista valkoasuisista ihmisistä. Lämmintäkin riitti puolen yön jälkeenkin.

 Vinkkejä ja yhteenveto

Kallis, ruuhkainen ja upea siitä huolimatta. Majoitukset täyttyvät todella aikaisin, joten ole ajoissa. Helpointa on majoittua Copacabanalla, mutta paikalle pääsee tietenkin myös muilta alueilta. Iltapäivä viiden jälkeen Copacabanalle ei kuitenkaan enää käytännössä pääse autolla ja metrot ovat hyvin täynnä. Liput voi ja kannattaa ostaa ennakkoon. Takaisin kulkeminenkin on sitten myös oma juttunsa. Se tietenkin helpottuu sillä, että jää juhlimaan aamuun asti.  Isolla budjetilla matkustava voi myös majoittua Copacabanan rantahotellissa ostaa liput johonkin lähistöllä olevan ravintolan uudenvuoden bileisiin. Kattoterasseja ja isoja parvekkeita nimittäin löytyy.

Rion uuttavuotta pidetään yleisesti ottaen varsin turvallisena. Taskuvarkaita kuitenkin liikkuu väkijoukon seassa ja sen vuoksi mukana ei kannata pitää mukana mitään muuta kuin välttämätön. Taskuun kannattaa varata vain sen verran käteistä kuin tarvitsee ja muu omaisuus on hyvä jättää hotellin säilytyslokeroon.

Vertaan omassa päässäni Rion uudenvuoden ilotulitusta jatkuvasti Sydneyn vastaavaan, koska nämä ovat ne kaksi spektaakkelimaista ilotulitusta, jotka minulla on ollut ilo saada kokea. En kuitenkaan osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, koska ne ovat niin erilaiset. Riossa kaikki on vapaampaa ja ihmiset kokoontuvat laajalle alueelle. Sydneyssä on pienempiä rajoitettuja alueita ja kaikki on länsimaiseen tapaan hyvin säädeltyä. Itse ilotulitukset ovat kuitenkin molemmissa pitkiä ja vaikuttavia. Turvallisuuden puolesta ja rakkaudesta Australiaa kohtaan lähtisin kuitenkin mieluummin uudestaan katsomaan Sydneyn uuttavuotta kuin Rion.

Uuden vuoden päivä Ipanemalla

Aloitimme vuoden 2014 suhauttamalla taksilla Rion toiselle parhaiten tunnetulle rannalle eli Ipanemalle. Kävimme ensin ostoskeskuksessa, jonka piti olla auki. No olihan se, mutta kaikki kaupat siellä oli kiinni. Kävelimme sitten rannalle 40 asteen paahteessa. Ipanemalla oli selvästi rauhallisempaa ja se oli mielestäni kauniimpi ranta.

 Kävelimme ympäriinsä ja näimme mm. hyvin jouluisen kaupan tai mikälie olikaan.

Monet Rion kaduista ovat hyvin vehreitä.

Palasimme uinuvalta Ipanemalta bussilla takaisin Copacabanalle. Olimme muutaman päivän aikana käyttäneet kaupungin julkista liikennettä muutenkin liikkuessamme hotellilta muutamien kilometrien päässä olevaan ostoskeskukseen. Se aukesi iltapäivällä ja kävimme vielä kiertelemässä kauppoja ja syömässä. Takaisin hotellille tullessa bussi hajosi kesken kaiken ja jouduimme hyppäämään kesken kyydin pois.

Rion turvallisuus

Emme jaksaneet jäädä odottelemaan seuraavaa bussia, vaan kävelimme loppumatkan hotellille. Kadun kulmissa oli paljon poliiseja. Muutenkaan emme kokeneet mitään uhkaavia tilanteita. Fakta on kuitenkin, että Riossa ei ole täysin turvallista. Turistit ovat helppoja ryöstökohteita, koska he eivät useinkaan jää maahan todistamaan rikollisia vastaan. Ryöstöt voivat olla väkivaltaisia. The Washington Post ohjeistikin ennen Jalkapallon MM-kisoja ryöstön kohteeksi joutuvia turisteja olemaan huutamatta. Vastarintaa ei kannata tehdä, koska sillä voi olla kivuliaat seuraukset.

Ennen matkaa kuulin mm. tutulta poliisilta, että kaksi hänen kollegaansa oli ryöstetty heti ensimmäisenä iltana. Toinen tutun tarina taas kertoi vaihdossa olleesta tytöstä, joka oli vuoden aikana ryöstetty kolme kertaa. Äskettäin Tomin kaverilta oli ryöstetty kamera Riossa heidän viimeisenä lomapäivänään. Yleinen ohje on näyttää rantapummilta, jolla ei ole mitään varastettavaa. Vaikka monille onkin suuri houkutus näyttää lomakuvissa mahdollisimman edustavalta ja pitää käsipuolessa jotain superkallista merkkilaukkua, ei sellaisen kanniskeleminen ole väkivaltaisista ryöstöistä tunnetussa kaupungissa järkevää.

Minulla ei olekaan Riosta oikein mitään muuta negatiivista sanottavaa kuin turvallisuustilanne. Kaupunki on muuten oikein mahtava lomakohde ja siellä riittää nähtävää. Arvostan kuitenkin perusturvallisuutta ja etenkin sitä, ettei sitä tarvitsisi miettiä jatkuvasti. Sen vuoksi olen tyytyväinen, että Rio on nyt nähty. Hieno se olikin!

Tässä vielä linkit aiempiin Rio-postauksiin:
Corcovado-vuorella Riossa
Ihania eläimiä Rion kasvitieteellisessä puistossa
Rio de Janeirossa Sokeritoppavuorella

Corcovado-vuorella Riossa

Aika: Joulukuun loppu 2012
Paikka: Rio de Janeiro, Brasilia

Kaikilla suosituilla turistikaupungeilla on ne omat must-see paikkansa. Riossa yksi näistä on kaupungin hyvin tunnettu symboli - Corcovado-vuorella seisova kristus-patsas. Riossa vieraillessa patsasta ei voi olla näkemättä. Se näkyy kaupungissa melkein mistä tahansa suunnasta. Usein tosin enemmän tai vähemmän udun peitossa. Patsasta ei tarvitse ihailla pelkästään kaukaa, vaan sen juurelle pääsee myös käymään.

Junalla korkeuksiin

Jeesuspatsaalle kulkee vajaan neljän kilometrin pituinen jyrkkä junareitti. Toinen vaihtoehto on napata paikallisen retkenjärjestäjän pikkubussi ja körötellä sillä ylös. Ennen vuorenhuipulle sai myös kävellä, mutta nykyään se on kiellettyä. Halusimme mennä ylös junalla, vaikka olimmekin kuulleet sen olevan hyvin ruuhkainen vaihtoehto. Lähdimme hotellilta aikaisin aamulla ja ajelimme kauniin Rion läpi. Perillä meitä odotti järkyttävä jono. Sokeritoppavuoren jono oli pientä tähän verrattuna tai sitten se vain tuntui siltä, koska tämä jono oli suora, eikä mutkitteleva. Meille tuli jo melkein hiki kävellessämme jonon hännille. Siinä sitä sitten kuljettiin askel minuutissa parin sadan metrin matkaa eteenpäin. Onhan tuokin yksi tapa viettää aikaa lomalla.

Patsaan ja juna-aseman välillä kulkee kolme junaa. Tunnissa ylös korkeuksiin pystytään kuljettamaan maksimissaan 345 innokasta turistia. Lippuluukulla saimmekin tiketit vasta iltapäivällä lähtevään junaan. Siinä sitten pohdimme mitä tekisimme ja päätimme lähteä tässä välissä käymään Rion kasvitieteellisessä puistossa. Siitä kirjoitin jo aiemmin. Se postaus löytyy täältä.

Iltapäivällä saavuimme sitten takaisin asemalle. Pääsimme vihdoin junaan, joka lähti kipuamaan ylös vuorelle. Juna kulki suurimman osan matkasta metsän keskellä, joten maisemat eivät olleet ihmeellisiä. Muutamassa kohdassa sentään näki pidemmällekin ja nappasin kuvan alas asuinalueelle.

Vihdoinkin perillä!

Sitten lähdettiinkin kipuamaan jalkaisin loppumatka ylöspäin. Täällä jeesuksen luokse pääsee myös hissillä, mutta jätimme sen suosiolla sitä oikeasti tarvitseville ja pompimme rappusia pitkin. Tässä ollaan puolessa välissä.

Ovatko nämä ne rullaportaat taivaaseen?

Olihan se patsas iso. 38 metriä korkea muodostelma kiveä. Sen rakentaminen oli kestänyt viisi vuotta. Kristuspatsas valmistui vuonna 1931 ja on ollut siitä lähtien avoinna yleisölle. Se on paitsi Rio de Janeiron kaupungin symboli, myös merkittävä kristinuskon symboli. Monelle uskovalle siellä käyminen onkin varmasti hieno kokemus. Me emme ole uskonnollisia, joten meille se edusti enemmänkin vain hienoa turistinähtävyyttä. Siellä olisi tietenkin kuulunut ottaa itsestään ja patsaasta yhteiskuva, jossa molemmilla on sama asento.

Jätin väliin ja kuvasin pelkkää patsasta.

Oikeastaan olimme patsasta enemmän kiinnostuneita Corcovadolta avautuvista maisemista. Ne olivat upeat. Harmi vain, että Rion yllä leijui pientä utua, joka hieman sabotoi muuten niin upeaa maisemaa. Toisaalta olisi tietenkin voinut olla huomattavasti huonompikin sää, joten en kehtaa valittaa enempää. Sokeritoppavuori näkyisi ellei sen päälle olisi jälleen linnoittautunut sitkeä pilvi.

Taivaalla lenteli kahdenlaisia lintuja. Isoja ja vielä vähän isompia.

Yksi vaihtoehto patsaan näkemiseen läheltä on nimittäin helikopterilento. Tuolla lensi useampiakin helikoptereita ja niiden avoimista ikkunoista tunkeutui kameroita ulos. Varmasti tuokin on upea tapa nähdä paikka ja samalla koko Rio. Helikopterikyyti on myös nopeampi (ja tietenkin kalliimpi) vaihtoehto sekä tietylla tapaa rauhallisempi. Porukkaa patsaan luona oli nimittäin kuin pipoa.

Yllä näkyvällä päätasanteella meinasi oikeasti alkaa ahdistamaan ja mistään turistikuvista ilman kymmentä muuta turistia ei kannattanut kuin haaveilla. Emme me tosin olettaneetkaan saavamme paikkaa eksklusiivisesti itsellemme. Ei se silti sitä muuta, etten pidä väenpaljoudesta, jonka seassa tuntuu jäävän suunnilleen puristuksiin. Hirvittävän kauaa emme tuolla siis viihtyneet, vaan lähdimme alas jonottamaan junaan toiseen suuntaan.

Pääsimme tällä kertaa melkein ensimmäisinä junaan ja syöksyimme junan parhaalle paikalle eli ensimmäiseen vaunuun, josta oli ikkuna ulos eteenpäin. Maisemakokemus oli sen myötä noin sata kertaa parempi kuin menomatkalla. Aika hurjaa oli se, että paikalliset käyttivät tuon hammasrata junan raiteita yleisenä kulkureittinään. Toisaalta juna kyllä liikkui sen verran hitaasti, ettei todennäköisyys junan alle jäämisestä ole varmastikaan kovin suuri.

Corcovado kuuluu Tijucan kansallispuistoon ja se rajoittuu kasvitieteelliseen puistoon. Tijucan metsän väitetään olevan maailman suurin urbaanimetsä. Se on siitä erikoinen, että se on ihmisen uudelleen istuttamaa. 32 neliökilometrin suuruinen alue on aikoinaan raivattu kahvin ja sokerin kasvatukseen. Nyt alueella kasvaa  harvinaisia kasveja ja asuu paljon eläimiä.

Corcovadolla vierailu oli kaikesta jonottamisesta huolimatta ihan antoisa. Valehtelisin jos väittäisin sen olevan yksi elämäni kohokohdista tai jotain muuta vastaavaa, mutta kiva siellä oli käydä. Tomi tykkäsi Corcovadosta vielä minua enemmän.


Mitä maksaa?

Corcovado ei ole mitenkään kallis turistikohde. Junalippu maksaa 50 realia eli tämän hetkisellä kurssilla noin 16,50 €. Nykyään lippuja voi ostaa myös ennakkoon eli älytön jonotus ei ole tarpeellinen. Lisätietoja löytyy Trem do Corcovadon omilta sivuilta.