Titicaca-järvellä kelluvilla saarilla

Mihin tämä aika rientää?! Nyt on jo yli kuukausi siitä, kun olimme Perussa Titicaca-järvellä. Eilen bongasin ensimmäiset leskenlehdet ulkona koirien kanssa lenkillä. Tuli se kevät sittenkin aikaisin, vaikka takatalvi hieman säikäyttikin. Palaan nyt kuitenkin tuonne helmikuiseen Peruun.

FAKTAT
Aika: 19.2.2014
Sijainti: Puno & Titicaca-järvi, Peru
Kohde: Outo
Fiilis: Kohtalainen

 Päivän ohjelmassa oli vierailu Titicaca-järvellä ja siellä tarkemmin ottaen Uros-saarilla. Jos nyt ihan totta puhutaan, emme olleet juurikaan kiinnostuneet tämän päivän ohjelmasta, eikä hotellin ravintolasta saatu lievä ruokamyrkytys nyt ainakaan tunnelman nostattajana toiminut. Tunnustettakoon, että olimme hieman naamat mutrussa, kun kohtasimme muut ryhmän jäsenemme ja oppaamme Julion joka-aamuisen yltiöinnostuneen olemuksen. Ei suomalainen jaksa aina olla niin pirun positiivinen. Emme ainakaan me.

Kyllä se fiilis siitä lähti kuitenkin nousujohdanteiseen suuntaan, kun pääsimme raikkaaseen vuoristoilmaan. Olimme Etelä-Amerikan suurimman järven rannalla. Samalla Titicaca-järvi on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi, jossa on lisäksi kaupallista merenkulkua (miksei järvenkulkua, kun kerran kyse on järvestä...?). Hyppäsimme veneeseen hotellin omasta laiturista ja sitten huristeltiinkin veneellä 3821 metrin korkeudessa. Kuulostaa paljon hienommalta kuin miltä tuntui. 

Noin vartin venematkan jälkeen alkoi näkyä matkakohteemme, Los Uros eli suomalaisittain Uros-saaret.

Uros-saaret ovat kelluvia. Ne on rakennettu totoro-kaislasta. Saaret lahoavat pohjasta, joten niihin on lisättävä jatkuvasti lisää kaislaa, jotta ne eivät uppoaisi. Sadat hullut perulaiset asuvat niillä.  Tosin ei siellä monia varmaan enää tänä päivänä ilman turismia asuisi. Olimme saapuneet ihmisten eläintarhaan ja tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta paikka oli hyvin häkellyttävä kaikessa outoudessaan, mutta en pitänyt siitä kuinka paikallisoppaamme Antonio esitteli meille saarien asukkaita ja heidän kotejaan. 

Meille pidettiin ensin pieni luento siitä miten saaret ovat muodostuneet ja miksi ihmiset asuvat siellä jne. Täytyy sanoa, että tuo on kyllä yksi erikoisimmista paikoista, jossa olen käynyt. Oikeasti, porukka asuu kelluvilla keinotekoisilla kaislasaarilla. Varsinaisia vessoja ei ole, ei myöskään suihkuja ja sähköä tulee aurinkopaneeleista hyvin rajallinen määrä. Alunperin saaret ovat muodostuneet, kun paikalliset pakenivat niille inkojen hyökkäyksiä. 

Saarilla ei ole ollut helppoa asua. Lapsikuolleisuus on ollut suurta ja on sitä kuulema edelleen. Siihen on saatu hieman parannusta, kun saarille on saatu oma terveysasema. Siellä on myös koulu. Asukkaiden pääasiallinen elinkeino on turismi ja käsitöiden myyminen. Saarilla näkyi lähinnä vain naisia. Miehet olivat kuulema kalastamassa.

Saaria on useita ja jokaisella asuu muutamasta kymmeneen perhettä.

Toisaalta, asukkaat eivät voi valittaa ainakaan maisemista.

Olin jo ehtinyt ajatella, että tämä on varmaan Perun ainoita paikkoja, jossa ei ole koiria. Väärässä olin!

Tästä kuvasta ehkä näkee hieman kuinka paksu kerros kaislaa on koottu saareksi. Etukäteen luin, että saarilla olisi keinuva kävellä, mutten ainakaan itse huomannut sellaista. Ainoastaan hieman upottavaa ja pehmeää. Aika hauskaa oikeastaan.

Uros-saaret oli loppujen lopuksi ihan mielenkiintoinen paikka, mutta jäin silti hyvin ristiriitaisiin tunnelmiin. Oppaamme Antonio pyysi yllä olevassa kuvassa olevia daameja laulamaan meille ensin englanniksi, sitten "katsokaa, he osaavat laulaa myös saksaksi", "kuunnelkaa kuinka he laulavat myös japaniksi" jne. Saimme kuulla lauluja monella kielellä ja jokaisen uuden kielen kohdalla näiden naisten hymy hyytyi yhden asteen. Minun olisi tehnyt mieli keskeyttää koko homma, kun taas osa matkaseurueestamme oli aivan innoissan. Itselle tuli jotenkin todella ikävä fiilis. Tuntui, kuin naisia olisi kohdeltu kuin sirkuseläimiä.

Missä menee raja mikä turismi on hyväksi ja mikä ei? Paikalliset saavat elantonsa esittelemällä itseään ja kotiaan turisteille, mutta tarvitsisiko heidän ihan oikeasti osata laulaa meille kymmenellä eri kielellä. Ilman turismia saaret eivät ehkä säilyisi veden pinnalla, mutta turismiakin voisi toteuttaa tyylillä ja asukkaat huomioon ottaen.

Hotellilta meidät noutanut vene kuljetti meidät nyt saarilta Punon satamaan.

Kuljettajamme Rimber oli meitä vastassa satamassa ja kyyditsi meidät keskustaan. Siellä meillä oli ohjelmassa vapaata hengailua loppupäivän ajan. Muu porukka meni yhdessä lounaalle, mutta meillä ei ollut vielä nälkä joten lähdimme kaupungille käppäilemään.

Julio kertoi Punon olevan ihan turvallinen, muttei kuitenkaan aivan yhtä turvallinen kuin Cusco. Vaikka Titicaca-järvi ja Uros-saaret houkuttelevat paljon turisteja, Puno ei selvästikään ollut samalla tavalla turistikaupunki kuin Cusco. Siellä oli yksi pääkatu, jonka varrella oli "kaikki" kaupat. Olimme suorittaneet matkamuistoshoppailumme jo Cuscossa, joten kauppojen kiertely ei erityisemmin innostanut, eikä mitään uutta näkynytkään niissä kaupoissa, joissa kävimme. Sen sijaan päätimme vain nauttia upeasta säästä. Menimme kaupungin pienemmälle aukiolle istuskelemaan ja seuraamaan paikallisten touhuja.

Perussa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa. Jos olet työtön, et saa rahaa. Siksi katukuvassa näkyykin jos jonkinlaista yrittäjää. Sen sijaan ensimmäistäkään kerjäläistä en nähnyt koko Perussa. Alla olevassa kuvassa näkyy etualalla kengänkiillottaja, joka oli todella suosittu. Istuskelimme tuossa noin tunnin ja hänellä oli jatkuvasti asiakkaita, välillä jopa jonoksi asti. Taustalla kulkee kori olkapäällä tamalesien kauppaaja. Tamalesit ovat perulaisten pikaruokaa, vähän kuin jenkeillä hodarit, mutta tamalesit taitavat olla terveellisiä. Maistoimme niitä, mutten yritäkään selittää mitä ne olivat.

Erilaisten myyjien toiminnan lisäksi oli hauska seurailla ihan vaan tavallisia paikallisia ihmisiä.

Meidän oli vaikea käsittää mitän uskomattoman hyvät kelit meille sattuikaan. Punon säätä etukäteen katsoessamme säätiedotteet näyttivät aina pelkkää sadetta ja päivälämpötilat max +13. Nyt etsimme varjoista istumapaikkaa, koska auringossa oli varmasti ainakin +25. Paikallisten pukeutuminen ihmetytti, koska untuva- tai villakangastakki ei ollut katukuvassa harvinaisuus. Sen sijaan pelkkä t-paita oli.

Kovin kummoista ajanvietettä Puno ei tarjoillut. Se ei ollut erityisen viehättävä kaupunki verrattuna esim. Urubambaan tai Cuscoon. Pari tuntia jaksoimme palloilla siellä ja sitten päätimme käydä syömässä ja suunnata hotellille. Menimme syömään samaan, Julion suosittelemaan ravintolaan, jossa muut ryhmäläisemme olivat aiemmin käyneet. Tilasimme pizzat. Ellemme olisi tulleet paikalle Julion suosittelemana ja nähneet ikkunassa esim. Tripadvisorin tarraa, olisimme ehkä lähteneet pois, kun ryhdyimme seuraamaan pizzojen valmistusta.

En nyt enää muista minkä pizzan minä tilasin, mutta jotain lihaa siinä kuitenkin oli. Tomi tilasi alpakkapizzan. Nuori poika alkoi pyörittelemään meille pizzoja. Kaikki täytteet löytyivät noista hyllyistä. Mikä kylmäsäilytys?!

Pizzat maistuivat kuitenkin ihan pizzoilta. Hintaa niille tuli jotain viiden euron luokkaa juomineen. Mahat täynnä lähdimme ostamaan vielä jotain juotavaa illaksi ja sitten taksia metsästämään. Äärimmäisen vajavaisilla espanjankielen taidoillamme onnistuimme selittämään kuskille minne olemme menossa ja mitä matkan pitäisi mielestämme kustantaa. Loppuilta menikin sitten hotellilla rentoutuessa. Seuraavana päivänä ohjelmassa oli paluu Limaan ja viimeinen kokonainen päivä Perussa.