Sisällön tarjoaa Blogger.

Inkojen valtakunnassa

14.2.
Lensimme aamulla Cuscoon, joka on Perun pääturistikaupunki. Yleensä kaikki turistit lentävät sinne ja jatkavat sieltä Machu Picchulle. Lentomme oli perillä ennen puolta päivää. Meillä oli hyvä palvelu. Oppaamme Julio huolehti matkalaukuistamme ja meidän piti vain kävellä kentältä ulos bussiin. Bussi olikin melko hulppean kokoinen meidän vaatimattomalle kuuden hengen ryhmällemme, johon kuului nyt Julion lisäksi myös kuljettaja. Kahdeksan ihmistä ja noin 30 hengen bussi. Ei tullut kinaa ikkunapaikoista!

Ajoimme ulos Cuscosta. Palaisimme sinne parin päivän päästä. Sitä ennen meillä oli edessä pari päivää ohjelmaa Sacred Valleyssä ja vierailu Machu Picchulla. Nyt suuntasimme kohti Andien vuoristoa. Cusco sijaitsee laaksossa ja se on 3400 metrin korkeudessa. Nyt suuntasimme vielä ylöspäin. Tie mutkitteli asutuksen läpi ja tuolla oli uskomaton määrä koiria. Niitä näkyi joka puolella. Mainitsin niistä Juliolle ja hän kertoi, että paikalliset kutsuivat niitä "vapaiksi sieluiksi". Päivät ne hengailivat vapaana siellä sun täällä ja illaksi ne palasivat kotiin. Näennäisesti ne vaikuttivat siis kulkukoirilta, mutta kuulema käytännössä jokaisella koiralla oli joku perhe, joka huolehti niistä ainakin jonkin verran. Koirien lisäksi joka puolella näkyi lehmiä, lampaita, kanoja, aaseja ja possuja.






Näimme matkalla myös hautajaissaattueen.


Ensimmäinen stoppimme oli ravintola, jossa meidät vastaanotti perinteisiin perulaisasuihin pukeutuneet naiset. Bussista noustessa todellakin huomasi, että nyt oltiin korkealla vuoristossa. Olimme varmaan jossain 3000-4000 metrin välimaastossa ja meitä kaikkia turisteja huippasi ja muutamat rappuset saivat hengästymään. Meille tarjoiltiinkin heti aluksi cokateetä, jonka väitetään helpottavan vuoristotaudin oireita. Ei mitään maailman parasta teetä, mutta kyllä sitä joi. Meille oli kokattu perulainen ateria ja pääsimme maistelemaan useita erilaisia perinteisiä ruokia. Täytyy sanoa, että ne olivat yllättävän hyviä.

Lounaamme koostui sekä "buffet pöydästä" että omista lautasellisista ruokaa. Me jokainen saimme lautasen, jossa oli mm. marsua. Se on yksi Perun tunnetuimmista ruokaerikoisuuksista. Julio kertoi sen olleen aiemmin lähinnä vuorilla asuvien köyhempien ihmisten ruokaa, mutta nyttemmin marsut ovat jo suosittuja hienostoravintoloiden listoilla. Minun marsupalaseni siirtyi Tomin lautaselle, josta se löysi tiensä vatsaan. Tämä kuva on erityisesti Ilanalle.



Ruoan jälkeen meille järjestettiin lankojen värjäysnäytös. En oikein perusta näistä turisteille järjestetyistä teennäisistä esityksistä. Heitimme kuitenkin vähän tippiä. 17-vuotias pääesiintyjä oli ihan hauska ja osasi heittää vitsiäkin englanniksi. Yleisesti ottaenhan perulaisten englanninkielentaito on hyvin heikkoa. Ehdoton huippu oli kuitenkin tuo selkäliinassa napittava pikkupoika! Mielettömän suloinen tapaus.







Esityksen päätteeksi meille yritettiin tietenkin kaupata käsitöitä, mutta emme halunneet ostaa niitä heti ensimmäisestä paikasta. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli hyvä päätös. Kirjoittelen tätä Cuscossa 18.2. ja tänään tehtiin suurin osa shoppailuista täällä edullisesti. Nyt kuitenkin takaisin ystävänpäivään 2014. Tässä hieman näytettä ihanista, värikkäistä perulaiskäsitöistä.





Hyppäsimme takaisin bussiin ja kurvailimme vuoristomaisemissa. Välillä pilkisti lumihuippuisiakin vuoria. Pysähdyimme aika pian yhdelle näköalapaikalle. Siellä oli sekalainen seurue, joka koostui sioista, koirista ja käsitöitä myyvistä ihmisistä sekä heidän lapsistaan.







Päivän viimeinen etappi oli Ollantaytambo. Siellä oli matkamme ensimmäiset inkarauniot.



Ryhmämme eläkeläiset eli kaikki muut paitsi me, ilmoittivat samantien, etteivät aio kiivetä huipulle. Meitäkin kipuaminen hieman hirvitti, mutta päätimme lähteä silti kiipeämään. Olimme ensimmäistä päivää korkealla vuoristossa ja jo pelkkä tasaisella käveleminen hengästytti. Nyt lähdimme kiipeämään korkeita kivirappusia ylöspäin. Ei tarvinnut ottaa montaa askelmaa, kun haukoimme molemmat jo henkeä. Huh! Ylöskiipeäminen oli ihan tuskaa!




Vuoristoilmaan tottumattomuudesta ja huonosta kunnosta huolimatta pääsimme kuitenkin melko nopeasti huipulle ja siellä kiipeäminen palkittiin. Oli uskomatonta ajatella, että paikka oli rakennettu 1500-luvulla ilman mitään koneita ja erikoisempia apuvälineitä.





Tuon jälkeen ajoimmekin hotellille. Jälleen kerran hotelli oli oikein mukava. Lepäsimme hetken ja sitten lähdimme vielä Gate1:n tarjoamalle perulaiselle illalliselle. Perulainen ruoka on yllättävän hyvää jopa näin todella nirson mielestä!

3 kommenttia

Kysyä saa ja kommentit on toivottuja :)