16.12.2012
Olimme todella vaikuttuneet käytyämme edellisenä päivänä Brasilian puolen putouksilla. Olimme suunnitelleet menevämme seuraavana päivänä Argentiinan puolelle putouksille. Tomi ryhtyi kuitenkin epäröimään olisiko siellä enää mitään uutta nähtävää. Mehän olimme periaatteessa nähneet jo koko alueen Brasilian puolelta. Olin kuitenkin hyvin ehdoton sen puoleen, että menisimme myös Argentiinan puolen putouksille. Halusin kävellä putousten seassa ja ennen kaikkea halusin nähdä nenäkarhuja!
Pientä päänvaivaa kuitenkin aiheutti se, millä pääsisimme Argentiinan puolen putouksille. Päädyimme helppoon ratkaisuun ja varasimme hotellin kautta retken. Opas olisi kuulema portugalinkielinen, eikä puhuisi englantia kuin pari sanaa. Kaikki muut retkelle osallistujat olivat brasilialaisia. Meidän ei kuitenkaan tarvitsisi kulkea ryhmän mukana, vaan voisimme kulkea ihan keskenämme puistossa, joten eipä tuo niin haitannut.
Menimme aamulla kukonlaulun aikaan hotellin pihalle odottelemaan bussia, jonka oli määrä kuljettaa meidät rajan yli ja Iguazun kansallispuistoon. (Brasilian puolen puisto kirjoitetaan Iguacu ja Argentiinan puolen Iguazu. Tästä johtuen putouksiakin kutsutaan myös näillä nimillä. Suomeksi virallinen kirjoitusasu taitaa kuitenkin olla käyttämäni Iguassu.) Meidän lisäksi pihalle olikin kokoontunut jo paljon muita retkelle lähtijöitä. Sovittuun aikaan paikalle kurvasi jo parhaat vuotensa nähnyt bussi. Porukkaa alkoi lappaa sisälle ja niin mekin hyppäsimme kyytiin.
Bussissa oli nimenhuuto ja odotimme jännityksellä tunnistaisimmeko oppaan ääntäminä omat nimemme. Jotenkuten tunnistimme ja opas tuli hakemaan passimme. Venytimme ajallisesti hieman rajanylitystä, koska brassien ei tarvinnut antaa passejaan. On aina hieman huolestuttavaa, kun ulkomailla joutuu antamaan omat passinsa jollekin toiselle. Jonkin ajan kuluttua saimme kuitenkin passimme leimattuina takaisin oppaalta ja matka jatkui.
Puiston luona purkauduimme bussista ulos. Opas selitti meille puoliksi englanniksi ja puoliksi portugaliksi milloin meidän piti olla takaisin bussin luona. Toivoimme käsityksemme ajasta olevan yhteneväiset ja lähdimme lunastamaan pääsyliput. Liput saatuamme tepastelimme ensin läpi alueen, jossa oli ravintoloita ja kauppoja. Sen jälkeen vastaan tuli juna-asema. Kyllä, tuolla liikuttiin junalla asemalta toiselle. Aikaa junan lähtöön oli vielä jonkin aikaa, joten katselimme ympärillemme ja havaitsimme liikettä. Marsujahan siellä nurmikolla vipelsi!
.jpg)
Nämä olivat ihan aitoja villimarsuja, eikä niitä todellakaan ollut missään riemunkirjavissa väreissä tai erilaisissa turkkimalleissa. Kaikki olivat pukeutuneet käytännölliseen maastoon sulautuvaan asuun. Ovat kuulema suurta herkkua grillissä pyöräytyksen jälkeen. Minusta ei olisi kyllä marsua syömään, kun lapsena minulla oli sellainen lemmikkinä ja kaverin marsuja tulee välillä palluteltua.
Sitten hyppäsimmekin junan kyytiin. Se oli sellainen leikkijunamalli, jossa ei ollut ikkunoita ja oven virkaakin toimitti pelkkä kettinki. Kohtalaisen uusi se kuitenkin taisi olla. Meidän kanssa samaan kuuden hengen penkkirykelmään tuli kaksi jenkkieläkeläispariskuntaa. Nämäkin jenkit olivat tyypilliseen tapaan hyvin sosiaalisia ja meni ehkä puoli minuuttia, kun Tomin kameraa oli ryhdytti ihastelemaan ja sen jälkeen utelemaan mistä me olimme kotoisin ja voi hyvänen aika, kuinka me nyt Suomesta asti olimme tuonne melkein toiselle puolelle palloa eksyneet. He olivat oikein mukavaa porukkaa ja pian olimmekin päätepysäkillä. Aloitimme kansallispuiston läpikoluamisen siis siten, että ensin mentiin junalla kauimmaiseen paikkaan ja sieltä lähdettäisiin sitten tulemaan takaisin päin.
Kävelimme veden päälle rakennettua kävelysiltaa pitkin. Matkaa näköalapaikalle oli noin kilometrin verran. Korviimme alkoi kantautua putousten pauhu jo kaukaa.
Sitten näkyikin "kuoppa" jonne vesi katosi.
Ylläolevassa kuvassa näkyy vain osa "kuopasta". se oli valtava. Menimme näköalatasanteelle. Täälläkin toinen kamera pysyi visusti kameralaukussa, koska paikka oli erittäin kostea. Vesihöyryä ja pisaroita leijaili sellaisella tahdilla, että sekä me että kameran linssi olivat pian hyvin märkiä. Oli vielä aikainen aamu, aurinko oli pilvessä ja meille tuli melkeinpä kylmä! Maisemat olivat kuitenkin jotain käsittämättömän upeaa. Maisema oikealle:
Maisema vasemmalle:
Ihastelimme tuota uskomatonta paikkaa noin vartin ajan ja lähdimme vaatteet märkinä kävelemään takaisin juna-asemalle. Hyppäsimme junan kyytiin ja jäimme pois seuraavalla asemalla. Nyt emme olleet enää veden päällä, vaan kävelimme vehreässä sademetsässä. Hetken kuluttua tuntui, että happi loppuu. Olimme tulleet maanpäälliseen paratiisiin. Tai oikeastaan ei enää tuntunut, että oltaisiin oltu samalla maapallolla kuin vielä joitain päiviä sitten, vaan jossain aivan muussa ulottuvuudessa. Tuo paikka oli uskomaton. Niin kaunis, että meinasi henki salpautua ja itku tirahtaa! Maisema vasemmalle (huomaa alhaalla kulkeva kävelysilta, sinne olimme matkalla myöhemmin):
Maisema oikealle:
Putoukset vain jatkuivat ja jatkuivat. Sekä ylä että alapuolella olevissa kuvissa näkyy kaukana kaukana lisää valkoista. Se on se paikka, josta olimme hetki sitten tulleet. Siellä on kaikkein suurimmat putoukset, mm. brassipuolella ollut Devil's Throat. Ehkä tästä saa parhaimman käsityksen alueen laajuudesta.
Lähdimme kävelemään eteenpäin sademetsässä ja pian havaitsimme jotain liikettä. Vihdoinkin nenäkarhuja! Niillä oli painimatsi menossa.
Toinen yksilö keskittyi ruoan etsimiseen.
Ihastelimme hetken näitä pitkäkuonoisia veijareita ja jatkoimme eteenpäin. Lisää upeita maisemia.
Sitten palasimme hieman taaksepäin ja lähdimme laskeutumaan polkua alaspäin. Argentiinan puolellakin oli kunnolliset kävelyreitit, mutta tuolla sai jo pistää tassua toisen eteen ja mukaan pakkaamamme juomapullot alkoivat tyhjentyä. Ilma alkoi kirkastua ja lämmintä oli lähemmäs 30 astetta. Tulimme keskellä sademetsää sijaitsevalle kahvilalle. Hetken ihmeteltyämme totesimme siellä olevan vaikka kuinka paljon nenäkarhuja! Siellä oli myös ympäriinsä varoituksia näistä varastelevista ryökäleistä. Paikallisella kielellä näitä kutsutaan nimellä coati.
Joskus kuvattavat kohteet vain ovat liian lähellä...
Täytyy myöntää, että minulta ehkä pääsi ihan oikea riemunkiljahdus, kun sitten näimme, että pusikosta tulee nenäkarhun pentuja! En voinut uskoa hyvää onneamme todeksi ja voi vitsit miten suloisia ne oli!
Nenäkarhut ei paljon ihmisiä pelänneet, vaan puikkelehtivat ihan rauhallisesti turistien seassa ja kamerat lauloivat.
Ne osasivat näköjään kiipeilläkin jonkin verran.
Päätimme hieman vastahakoisesti jättää coatit toistaiseksi ja jatkaa matkaamme. Tulisimme takaisin kahvilalle myöhemmin. Sen sijaan lähdimme jatkamaan matkaa alaspäin, joen tasolle. Eteemme aukeni jälleen ihan mielettömät maisemat! Tuolla näköalatasanteella olimme olleet edellisenä päivänä kastumassa.
Tämän tyyppisiä kävelypolkuja alueelle oli rakennettu kilometritolkulla:
Minun on vaikea uskoa, että tätä kauniimpaa paikkaa tulee kovin nopeasti vastaan missään.
Aikamme ihasteltua aluetta, päätimme palata nenäkarhujen pariin tuolle hauskalle kahvilalle. Kävimme ostamassa juotavaa ja menimme ulos pöytään istumaan. Kahvilan työntekijä varoitteli varastelevista coateista. Ehdimme istua pöydässä ehkä puoli minuuttia, kun ensimmäinen nenäkäs otus tuli tarkistamaan tarjoilut.
Minua käytettiin röyhkeästi astinlautana ja otus kiipesi sylini kautta suoraan pöydälle ja tutkimaan löytyisikö pöydältä syötävää. Kameralaukku pysyi visusti kiinni, joten raitahäntä poistui tyhjin käsin pöydältä.
Välillä piti kuitenkin käydä kurkkimassa, jos pöydälle kuitenkin olisi ilmestynyt jotain lisää.
Jäimme seuraamaan coatien toimintaa noin tunniksi. Täytyy sanoa, että nuo eläimet hallitsivat paikkaa, eivät turistit. Parhaiten coatien toiminta tulee esiin tästä kuvaamastani videosta:
Nenäkarhut olivat tuolla todellakin kuin kotonaan. Kävi selväksi, että ne asuivat siellä ja muut olivat vain kylässä. Kovin vieraanvaraisia ne eivät kyllä olleet.
Pennut olivat kuitenkin aivan järjettömän suloisia ja ne eivät VIELÄ olleet oppineet yhtä röyhkeiksi kuin aikuiset nenikset.
Nenäkarhuja lukuunottamatta tuolla ei paljon muita eläimiä näkynyt. Kotkia leijaili putousten yllä kyllä todella paljon, mutta ne olivat kaukana.
Näiden lisäksi näimme yhden melkoisen ruman liskon.
Kävelimme eri junapysäkille kuin mistä olimme tuonne tulleet. Siellä näimme, kun kauempana lapsi juoksenteli metsän laitaan ja niityltä lehahti lentoon kerralla varmaan 200 valkoista perhosta. Olin jo lähdössä juoksemaan kameran kanssa lähemmäs, mutta tajusin olevani auttamattomasti myöhässä. Muutenkin tuolla lepatteli paljon perhosia. Jostain syystä kuvia niistä ei kuitenkaan ole kameraan tallentuneena kuin muutama huonohko.
Olimme kolunneet paikan pääpiirteissään ja kello alkoi olla sen verran, että oli aika palata takaisin lähtöpaikalle. Kävimme pääporttien tuntumassa syömässä ja ostimme puisen nenäkarhun matkamuistoksi. Sen jälkeen pakkauduimme jälleen brasilialaisten kanssa bussiin ja matkasimme takaisin hotellille.
Tuo oli yksi elämäni parhaista päivistä. Matkustan mielelläni aina uusiin paikkoihin, mutta etenkin nämä Argentiinan puolen putoukset ovat yksi niistä paikoista, jonne toivon pääseväni vielä joskus uudelleen. Jos minulta kysytään suositusta yhteen matkakohteeseen, eikä ole mitään rajoituksia, Iguassun putoukset on se mitä suosittelen. Toivottavasti alue pysyisi kohtalaisen muuttumattomana.
