Palvelun tarjoaa Blogger.

Featured Slider

Kalliovuorten vesiputoukset ja eläimet

Kun miettii mitä tulee ensimmäisenä mieleen Kanadasta, ei kovin moni ehkä mainitsisi ensimmäisenä vesiputouksia. Tai jos joku vesiputous tulee mieleen, niin se kaikkein suurin, Niagaran putous. Mekin olemme käyneet siellä vuosia sitten. Valitettavasti se ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, koska odotimme silloin luontokokemusta ja vastassa olikin Las Vegasin kaltainen turistihirviökaupunki huvipuistoineen ja vahakabinetteineen. Olihan se putous suuri, ei siinä mitään. Sen sijaan Kalliovuorten vesiputoukset iskivät paljon lujempaa, sillä ne ovat paljon autenttisemmassa ympäristössä, eikä lähimaillakaan ole nähtävissä neonvaloja. Muutama muukin turisti niidenkin luota tosin löytyy ellei haikkaile kauemmas.

Jäätikköretken ja lasisillalla keikkumisen jälkeen otimme auton taas alle ja lähdimme ajelemaan kohti pohjoista - Jasperin kaupunkia. Meillä oli pitkä matka ajettavanamme ja tiesimme matkan varrelta löytyvän monta paikkaa, jossa halusimme pysähtyä. Ne vesiputoukset nimittäin. Aivan ensimmäinen pysähdys tuli kuitenkin huomattavasti oletettua nopeammin, kun bongasimme suurehkon eläimen tien vierestä. Laji oli meille livenä aivan uusi. Kuvista olimme toki näitä sarvipäitä nähneet, mutta minut paksusarvilammas pääsi yllättämään ihan täysin valtavalla koollaan. Tomi sanoi aina ajatelleensakin kyseisiä eläimiä suht isoiksi. Minä taas olin kuvitellut tämän sorkkaeläimen tavallisen lampaan kokoiseksi, mutta tämä tyynen rauhallisesti tienposkeen pysähtyneitä turisteja töllistelevä pässi olikin kokoluokkaa aasi!



Eläinbongauksesta ilahtuneina jatkoimme matkaa. Sää oli pilvinen, mutta maisemat Icefields Parkwayn varrella todella upeat.




Sunwapta Falls


Ensimmäinen suunniteltu stoppimme Athabascan jäätikön ja Jasperin välimaastossa oli Sunwapta Falls. Se oli meille tuttu nimenä ja muutama kuvakin siitä oli nähty. Silti emme tienneet kunnolla mitä odottaa. Iskimme auton parkkiin ja jalkaannuimme. Valtavan kokoiset korpit valvoivat kulkuamme. Tuntui, että Kanadassa kaikki oli vähän suurempaa, lampaat ja linnut ainakin.

Sunwapta Fallsin parkkipaikkaa lähin putous on helposti tavoitettavissa ja vaadittavat muutamat sata metriä jaksaa heikompikin jalkainen kävellä. Tosin nousua ja laskua tulee tuollakin matkalla jyrkähköjen mäkien verran, eikä paikka ole esteetön. Muita turisteja oli jonkin verran, muttei häiriöksi asti. Parkkipaikalla ei ollut turistibusseja, eikä kaiteiden luona tarvinnut edetä kyynärpäätaktiikalla, vaan putousta pääsi ihastelemaan ihan kivasti ilman tungosta. Nyt jälkikäteen hieman harmittaa, ettemme könynneet putouksen sille puolelle, josta siitä olisi saanut otettua vielä kauniimman kuvan. Joen keskellä, juuri ennen putousta, on nimittäin pieni saari, jonka vuoksi joki halkeaa kahtia ja turkoosi vesi syöksyy putoukseen saaren molemmin puolin. Sellainen klassinen kuva, jossa saaren molemmin puolin näkyy kunnolla vettä, jäi nyt ottamatta.




Ehkä siksi tuollainen edellä mainittu kuva jäi ottamatta, koska ihastelimme niin täydellä antaumuksella putouksen jälkeen avautuvaa kanjonia, jossa vesi kiiti valtavalla voimalla kovaa vauhtia eteenpäin. Aikojen saatossa ahtaaseen kanjoniin joutunut vesi oli muodostanut pyörteitä ja uurtanut pyöreiksi hioutuneita ympyröitä kovaan kallioon. Eteemme avautuva maisema oli häikäisevän kaunis. Se oli sekoitus kotoista mäntymetsää ja kuitenkin myös jotain vierasta.



Meillä ei oikeastaan olisi ollut aikaa siihen, mutta raikas vuoristoilma ja upeat puitteet saivat meidät lähtemään vaeltamaan kohti alempia putouksia. Matkaa piti olla vain reilu kilometri suuntaansa, mutta tallustettuamme reipasta tahtia vartin verran (alamäkeen), kuulimme vastaantulijoilta olevamme ehkä puolessa välissä. Se siitä kilometristä. Matkalla maisemat eivät olleet kummoisia, mutta perillä sitkeys (reitti ei ollut raskas, mutta meillä tosiaan oli hieman kiire) palkittiin. Alemmalla putouksella oli vain kourallinen ihmisiä ja maisemat olivat hienot, kun kesyttämätön joki poukkoili kallioisten reunojen välissä. Jotkin paikat on helppo saada vangittua valokuviin juuri sellaisena kuin ne ovat, mutta Sunwapta Falls kokonaisuudessaan on niitä paikkoja, jotka eivät valokuvissa näytä paljon miltään verrattuna todellisuuteen. Valitettavasti.



Athabasca Falls

Toinen iltapäivän pääetappimme oli jäätikön kanssa saman niminen putous. Sunwaptaan verrattuna Athabascan vesiputous oli todellinen turistinähtävyys. Parkkipaikka oli viisi kertaa suurempi ja sen toiseen reunaan oli pysäköity lukuisia busseja. Aasialaisryhmät vyöryivät joka suuntaan. Ensimmäiselle katselutasanteelle sai ängetä sekaan, että näki jotain. Valitettavasti sää ei suosinut meitä täällä lainkaan ja synkkä ilma ei tarjonnut kovin otollisia kuvausolosuhteita.


Liikuimme nopeasti eteenpäin ja onneksi täälläkin pääsi väljemmille vesille. Myös Athabascan putouksen alueella joki sukeltaa syvään kanjoniin ja alueella on lisäksi hienoja liuskekivimuodostelmia, joiden välissä kulkee kapeita polkuja. Kiemurtelimme niiden välistä ja eteemme aukeni hieno näkymä. Alue oli todella upea meidän molempien mielestä ja siellä kannattaa ehdottomasti pysähtyä väenpaljoudesta huolimatta. Me olisimme varmasti viettäneet siellä pidemmänkin aikaa ellei olisi alkanut sataa. Päädyimme lopulta juoksemaan auton suojaan kaatosadetta karkuun.






Aiheelliset hirvivaroitukset


Meillä on tapana aina tien varressa näkyvän eläinvaroituksen kohdalla sanoa, että ei näy kuitenkaan. Me kun haluaisimme niitä eläimiä nähdä. Emme tokikaan yhtäkkiä auton nokan edessä, mutta tien sivussa ja kaikille osapuolille turvallisen välimatkan päästä. Tämän tien varrella hirvivaroitukset todella olivat aiheellisia. Jasperin kaupunkia jo lähestyessämme liikenne hidastui yhtäkkiä mateluksi. Syy ruuhkaan selvisikin pian ja mekin löysimme itsemme tienlaidasta Kanadanhirveä eli vapitia kuvaamasta. Kyseessä oli nuori uros, joka mutusteli pientareella tyytyväisenä heinää, eikä sitä kiinnostanut lainkaan, että se oli saanut 20-30 autoa pysähtymään ja ihmiset tulemaan ulos autoistaan. Vasta turistibussin painesäiliön suhahdus sai siinä pienen reaktion aikaiseksi.


Jatkettuamme matkaa "jouduimme" pysähtymään melkein heti uudelleen. Tällä kertaa syynä oli sama eläinlaji, mutta estradilla oli emät ja niiden vasat.



Jasperissa kävimme ruokakaupassa ja syömässä. Kaupunki oli suurempi kuin olimme odottaneet. Siellä oli paljon ravintoloita ja kauppoja. Turistisuus oli selvästi nähtävissä, mutta ei se meitä häirinnyt. Sitten suuntasimmekin vielä 123 kilometrin päässä sijaitsevaa Valemountin kaupunkia tai oikeastaan kylää. Olisimme halunneet yöpyä Jasperissa, mutta vaikka ryhdyimme varaamaan tämän matkan majoituksia meille hyvin poikkeuksellisesti heti lennot varattuamme, ei Jasperista enää löytynyt yhtään kuukautta aiemmin tuolle yölle yhtään vapaata majapaikkaa alle 400 euron. Jos siis olet suuntaamassa Kalliovuorille, majoitus kannattaa varata erittäin hyvissä ajoin. Alue on suosittu ruska-aikaan, enkä todellakaan ihmettele! Tämä paikka on maaginen. Parhaita maisemia en ole vielä edes esitellyt! Ehkä jo seuraavassa postauksessa.


Pysy matkassa mukana:


Glacier Adventure - jäätikköretki ja lasisillalla kävelyä

Jäätä silmänkantamattomiin. Kirkkaalta taivaalta paistava aurinko. Tummat aurinkolasit silmillä himmentämässä auringonheijastusta lumesta. Suunnaton ihmetys ja itsensä pieneksi tunteminen. Jotakuinkin tälläiseksi kuvittelin kokemuksemme jäätikköretkestä. Mutta miltä tuntui todellisuus?

Saavuimme Columbia Icefieldsin alueelle myöhään illalla. Athabascan jäätikkö näkyy tielle hyvin ja se näytti pilvisellä säällä, kivikkoisten vuorten ympäröimänä melko luotaantyöntävältä. Sinne meidän oli kuitenkin määrä mennä seuraavana aamuna. Matka taittuisi ensin jäätikköbussin kyydissä ja sitten tepastelisimme jäällä muiden turistien seurassa tuota luonnonihmettä ihastellen. Raahatessamme matkalaukkujamme noin sadan metrin matkan Glacier View Inn hotellille naama tuntui jäätyvän jäätiköltä puhaltavan hyytävän tuulen voimasta. Kevytuntuvatakki ei tuntunut lämmittävän lainkaan ja harmittelin, ettei aamulla Calgaryssa tullut vedettyä pitkiä kalsareita jalkaan. Laukussa sellaiset odottivat kuitenkin seuraavan päivän varalle, kuten myös pipo ja sormikkaat. Saatuamme ylipirteiltä hotellin vastaanottohenkilöiltä huoneen avaimen ja kammettuamme jetlagissa matkalaukkumme huoneeseen sisälle olimme molemmat vakaasti sitä mieltä, ettemme enää koskaan matkusta mihinkään kylmään kohteeseen. Oli ensimmäinen matkapäivämme tämän kertaisella Kanadan reissulla.

Uni tuli nopeasti, mutta nopeasti se loppuikin. Neljältä aamuyöllä katselimme molemmat jo kelloa. Ennen seitsemää olimme jo autolla ja elättelimme Afrikan safarityyliin toiveita, että siihen aikaan aamusta olisi paras aika bongata villieläimiä. Ensimmäiset jäätikköretket lähtisivät liikkeelle vasta aamulla kymmenen aikaan, joten meillä oli monta tuntia aikaa tapettavana. Aurinko sarasti vuorten ja pilvien takaa ja näytti siltä kuin laavapurkaus olisi valumassa minä hetkenä hyvänsä vuorenrinnettä alas. Satoi vettä, kun ajelimme vailla päämäärää jotain mielenkiintoista nähtävää etsien. Kävimme katsomassa paria vesiputousta, mutta muuten mitään erikoista ei ollut näköpiirissä.




Sää ei näyttänyt kovin lupaavalta aamun osalta. Venytimme jäätikköretkemme klo 11 lähtöön, koska siihen aikaan sääennusteen mukaan saattaisi aurinkokin pilkahtaa. Ja niinhän se pilkahtikin. Kun istuimme tavallisen bussin kyydissä, joka kuljetti meitä hotellilta jäätikköbussien luokse, aurinko paistoi ja sinistä taivasta oli näkyvissä. Vaihdoimme hetken päästä massiiviset renkaat omaavaan jäätikköbussiin ja edelleen sää näytti lupaavalta. Katselimme kuinka jäätikkövaellukselle lähtenyt ryhmä eteni hitaasti, mutta varmasti jonossa pitkin jäätikköä. Heillä oli opas mukana. Ilman opasta jäätikölle ei suositella mentävän, koska syvät railot ovat vaarallisia. Jäätikkö on paikasta riippuen noin 90-300 metriä syvä. Useampia turisteja on kuollut Athabascalla tiputtuaan railoihin, joten jäätiköllä kävelyyn on syytä suhtautua vakavasti, eikä lähteä seikkailemaan sinne omin päin. Katselimme vaellusryhmää ihan tyytyväisenä lämpimästä bussista. Pystyimme hyvin aistimaan sen kylmän viiman, jota vastaan vaelluksella olleet tarpoivat. Emme kadehtineet heidän urakkaansa hetkeäkään.

Jäätikkö hotellin pihasta kuvattuna.

Athabasca ei ole kaunis jäätikkö.

Opastettu jäätikkövaellus.

Jäätikölle oli tehty ikäänkuin aurattu alue, jonne bussit ajoivat ja parkkeerasivat. Meillä oli vajaat puolisen tuntia aikaa olla jäätiköllä. Etukäteen se tuntui lyhyeltä ajalta, paikan päällä pitkältä ajalta. Matkalla oli nimittäin alkanut sataa ja tuuli oli todella kova. Heti ensimmäiset sekunnit ulkona muistuttivat siitä, että nyt ei olla missä tahansa, vaan ihan oikeasti jäätiköllä ja sääolosuhteet sen mukaiset. Siellä täällä oli oransseja työmaatötteröitä osoittamassa paikkoja, joissa oli vaara vajota veteen. Mitään järveä tämän jäätikön alla ei ole, vaan pelkkää vuoren rinnettä, mutta siellä täällä oli sulempia kohtia, joissa oli pieni uppoamisen vaara. Turisteja ei kuitenkaan tuoda busseilla alueelle, jossa olisi syviä railoja. Merkityllä alueella pysyminen on kuitenkin enemmän kuin suotavaa, jos jäätiköltä haluaa vielä turvallisesti poiskin. 

Me todellakin halusimme jäätiköltä pois. Piiskaava sade ja jäätiköltä puhaltava tuuli tekivät vierailusta ikimuistoisen kokemuksen, mutta kovin nautinnollinen tuo muisto ei ole. Mietimme onko jäätiköllä aina yhtä kamala sää ja olisin ehkä lähes vakuuttunut siitä, ellemme olisi ajaneet jäätiköstä ohitse pari päivää myöhemmin ja nähneet kuinka sininen taivas oli, eikä ainakaan hotellilla tuullut lainkaan.








Jäätikkö jota ei kohta enää ole


Athabascan jäätikkö sulaa jatkuvasti. Näimme kuvia jäätiköstä vuosikymmenten takaa ja ero nykyiseen on merkittävä. Oppaana toiminut bussikuski kertoi, että vastaavia jäätikköretkiä arvioidaan voitavan jatkaa vielä noin 30-40 vuotta. Sen jälkeen jäätikkö on niihin liian pieni. Athabasca on Pohjois-Amerikan vierailluin jäätikkö ja vaikka se ei olekaan mikään kaunein näky, tuntuu melko surulliselta, että tulevat sukupolvet näkevät sen ainoastaan vanhoista valokuvista.


Glacier Skywalk - lasisilta 280 metrin korkeudessa

Jäätiköltä meidät kuljetettiin bussilla suoraan Skywalkille, joka on lasinen silta 280 metrin korkeudessa. Sieltä on hulppeat näkymät syvään joenuomaan ja ympäröivään vuoristoon. Täällä sääolosuhteet olivat huomattavasti siedettävämmät. Auringon paistaessa oli jopa lämmin. Maisemat olivat hienot. Me molemmat olemme hieman korkeanpaikankammoisia, joten etukäteen mietitytti kuinka selviytyisimme lasisillalla kävelemisestä. Suoraan alaspäin katsominen aiheutti pieniä pakokauhun ensitunteita, mutta kun piti katseensa horisontissa ja ihasteli maisemia kaiteen yli, kuten missä tahansa sillalla, ei kokemus ollut lainkaan pelottava. Osa porukasta kulki sillan päästä päähän kaiteita halaillen, mutta suurin osa ihmisistä kävelivät aivan kuin alla ei olisi mitään pudotusta näkyvissäkään. Automaattisesti kaikki tuntuivat kuitenkin pysähtyvän sillalla rautapalkkien kohdalle, eivätkä pelkän lasin päälle.







Jatkoimme iltapäivällä matkaamme kohti pohjoista. Palasimme pari päivää myöhemmin samaa tietä takaisin ja näimme Glacier Skywalkin ja Athabascan jäätikön kirkkaassa auringonpaisteessa. Emme voineet olla miettimättä olisiko meidän jäätikköretkikokemuksemme ollut hieman miellyttävämpi, jos olisimme tehneet sen tuollaisella kauniilla ilmalla, hyvin todennäköisesti! Toisaalta jäätiköllä näytti olevan myös paljon enemmän porukkaa hyvän sään houkuttelemana.




Glacier Adventuren järjestää Brewster Travel Canada. Meille tämä kokemus tarjottiin pressivierailuna, mutta olisimme menneet tänne 85 CAD (57 € tämän päivän kurssilla) maksavalle retkelle myös omakustanteisesti. Retkelle ei ole mitään ikärajaa, mutta aivan pienimpiä matkustajia en veisi jäätikölle palelemaan, vaikka osalla näkyikin vauvoja viltteihin käärittynä mukana.

Aamu on rauhallisin aika mennä jäätikölle ja Skywalkille. Paikalle saapuu paljon isoja aasialaisryhmiä puolen päivän aikaan / jälkeen, jolloin paikka on ruuhkainen. Mukaan kannattaa ottaa vedenpitävät, ei kovin liukkaat jalkineet ja kunnolla lämmintä vaatetta. Takkia saa aina auki ja pipon voi ottaa pois päästä, jos tulee kuuma, mutta paleleminen on ikävää. Talvisin jäätikköretkiä ei tehdä, vaan paikka on suljettuna noin lokakuun puolesta välistä huhtikuuhun asti. Talvella pakkasta voi olla jäätiköllä jopa yli -50 astetta.

Lähtisitkö sinä jäätikölle? Mene vielä kun voit!


Pysy meidän matkassa mukana:

Banffin kansallispuiston turkoosit vuoristojärvet

Turkoosina kimmeltävä järvi vuorten syleilyssä on sellainen näky, josta ei voi olla nauttimatta. Tälläisiä järviä löytyy Kanadan Kalliovuorilta Banffin kansallispuistoista useita ja ne vetävät ihmisiä puoleensa magneetin lailla. Meilläkin ne olivat päällimmäisenä näkynä mielessä, kun suunnittelimme paluuta noihin upeisiin maisemiin. Ensimmäinen kokonainen päivä Kanadassa menikin pitkälti järveltä toiselle ajellessa ja niiden kauneutta huokaillessa. Tästä postauksesta löytyvät ne suosituimmat ja kenties myös hienoimmat.

Matkakohteena Banffin kansallispuisto on helppo. Sijainti on kätevä, koska Calgaryn lentokentältä Banffin kylään on matkaa vain 145 kilometriä. Suurin osa matkasta on moottoritietä. Kirkkaalla säällä vuoret näkyvät jo Calgarysta asti ja jo matkalla saa siksi ihastella upeita maisemia. Kansallispuistoon on sisäänpääsymaksu 9,80 CAD (tämän päivän kurssilla 6,60 €) / vuorokausi. Hieman halvemmaksi tulee, jos on alle 16-vuotias, yli 65-vuotias tai matkustaa 3-7 hengen ryhmässä. Matkusti sitten miten vain, ei tuo maksu ole päätähuimaava, kun sillä pääsee niin kauniisiin maisemiin.


Banffin oma järvi - Lake Minnewanka

Ensimmäinen järvi, jonne kansallispuistoon päästyämme suuntasimme, oli Lake Minnewanka. Se sijaitsee lähimpänä Banffin kylää (joka on oikeasti pieni kaupunki). Samalla se on koko Kalliovuorten suurin järvi 21 kilometrin pituudellaan. Me näimme siitä vain hyvin pienen osan, joka on nähtävissä järven ohitse kulkevalta tieltä. Järvelle olisi mahdollista mennä myös veneajelulle, mutta meillä oli muita suunnitelmia päivän varalle, joten jätimme veneilyt välistä ja tyydyimme ihastelemaan kimmeltävän turkoosia järveä rannalta käsin. Lake Minnewankalla oli rauhallista sen jälkeen, kun yksittäinen turistibussi oli kaahannut tiehensä aasialaiset mukanaan. Saimme olla rannalla kahden kesken ja nautimme maisemasta täysillä.







Ajelimme eteenpäin järven rantaviivaa pitkin ja tulimme järven poukamaan, jota kutsutaan Two Jacks Lakeksi, siitäkin huolimatta, että se on samaa järveä. Parkkeerasimme auton suojaisaan paikkaan ja pidimme evästauon. Olimme käyneet ostamassa viiden kilometrin päässä sijaitsevasta Banffista eväitä ruokakaupasta, koska halusimme syödä maisemista nauttien, emmekä ravintolassa aikaa tuhlaten. Alue tunnetaan myös hyvänä eläinten bongauspaikkana ja meillä olikin toiveena nähdä joitain villieläimiä rannan tuntumassa. 




Valitettavasti lähin eläinhavaintoa vastaava näky oli yllä oleva kyltti, jossa varoitellaan susista. Ne olivat viime aikoina osoittaneet turhan rohkeaa käyttäytymistä ja lähestyneet ihmisiä paikoissa, joissa ne ovat päässeet käsiksi jätteisiin.


Sinistäkin sinisempi Lake Moraine

Banffista noin 40 kilometriä pohjoiseen sijaitsee kaksi uskomattoman värikästä järveä, jotka ovat valokuvaajan unelmia. Näistä järvistä on etenkin instagramissa mielettömät määrät kuvia, eikä ihme, ne ovat todella kauniita. Toinen järvistä on Lake Louise ja toinen hieman tuntemattomampi on Lake Moraine. Tämä jälkimmäinen järvi on sinisempi kun taas Lake Louise on vihreämpi. Molempien järvien väritys on kuitenkin niin hieno, että ne vetävät puoleensa valtavat määrät turisteja. Ei siis kannata unelmoida ihastelevansa näitä järviä ylhäisessä yksinäisyydessä, ellei ole valmis vaeltamaan toiselle puolelle järveä. Siihen taas liittyy omat haasteensa.




Jos Moraine Lakea haluaa ihastella hieman maantasoa korkeammalta, alla olevassa kuvassa näkyvän kivikasan päälle pääsee kiipeämään ja monet sen tekevätkin. Kivikasan takaosasta löytyy ihan kelvolliset portaat ja iso osa turisteista sinne kipusi. Me mukaanlukien. Tuolta korkealta aukeaa yksi Kanadan kuvatuimmista paikoista. Valley of the ten Peaks on ollut 1960- ja 1970-luvulla kuvattuna Kanadan kahdenkymmenen dollarin setelissä. Tänä päivänä tuo maisema taitaa kuitenkin useimmiten koreilla sosiaalisessa mediassa.




Tietenkin siinä vaiheessa, kun pääsimme perille ja saimme raivattua itsemme reunalle, jotta kuvissa ei näkyisi miljoonaa muuta turistia, meni aurinko pilveen.


Pakkohan meidänkin oli kaivaa selfietikku esille ja ottaa muutamia turistipönötyskuvia.



Joskus vielä olisi mukava viettää yksi yö Lake Morainella sijaitsevassa lodgessa, jolloin voisi viettää siellä kaikessa rauhassa aikaa ja kuvata sekä auringonlaskun että nousun. Alla olevassa kuvassa näkyy millaisesta alueesta on kyse. Järvi itsessään on merenpinnasta laskettuna 1885 metrin korkeudessa ja sitä ympäröivät huiput kohoavat yli kolmen kilometrin.


Entäs sitten se vaeltaminen rauhallisemmille paikoille? Sen kanssa kannattaa olla suhteellisen varuillaan. Alueella oli nimittäin suhteellisen raju karhuvaroitus. Vaellus tällä alueella oli sallittua vain vähintään neljän hengen ryhmässä ja etäisyyttä muihin vaeltajiin ei saanut jättää kolmea metriä enempää. Ja noudattivatko kaikki tätä varoitusta?! Voitte ihan itse päätellä alla olevasta kuvasta...



Turkoosinvihreä Lake Louise

Lake Louise oli syynä siihen, miksi alunperin reilut kolme vuotta sitten menimme Banffiin. Olin nähnyt siitä kuvia ja tiesin heti haluavani sinne. Jo ensimmäisellä kerralla paikan turistisuus yllätti, mutta järven ja alueen kauneutta se ei silti vähennä. Lake Louise on se paikka, jonne kaikki turistibussit ajavat (ne eivät saa ajaa Moraine Lakelle). Samoin sinne suuntaavat kaikki omalla autolla liikkeellä olevat ja suuret parkkipaikat pullistelevat niin pahasti, että autoja on parkkeerattu tien varteen satoja metrejä ennen järveä. Kaikesta ihmispaljoudesta huolimatta Lake Louise on näkemisen arvoinen, enkä jättäisi sitä missään tapauksessa välistä, jos Banffin alueella vierailee. Väenpaljoutta pääsee sivummalle pakoon, enkä nähnyt täällä karhuvaroituksia.


Lake Louisen rannalla on hulppea viiden tähden Fairmont Chateau hotelli, jonka tiloista löytyy myös kauppoja ja ravintola hienolla näköalalla. Kuten Moraine Lakella, myös täällä yksi suosituimmista aktiviteeteista on melominen.





Peyto Lake tarjoaa upeat näkymät alas laaksoon

Viimeisenä järvenä on mainittava vielä Peyto Lake, joka on selvästi edellisiä tuntemattomampi, mutta sen kauneutta en lähtisi vähättelemään. Se on myös hyvin eri tyyppinen kohde, koska sitä ihastellaan kaukaa ja korkealta, ei rannalta käsin, kuten edellä mainittuja järviä. Sen sijaan katselupaikalta avautuu hieno maisema laaksoon, jota reunustavat komeat vuoret. Alhaalla järvi suorastaan hohtaa turkoosia väriä, eikä edes synkkä sää ja pieni vesitihutus onnistunut latistamaan tätä näkyä.



Miksi nämä järvet ovat turkooseja?


Kaikki yllä esitellyt järvet ovat niin sanottuja jäätikköjärviä ja vesi niihin valuu vuorilta sulavilta jäätiköiltä. Samalla veteen sekoittuu kivijauhetta, jota jäätikkö irrottaa vuorilta. Tämä kivijauho on niin hienojakoista, että se kelluu veden pinnalla (eikä silmä sitä erota) ja valon heijastuessa näihin pienen pieniin hiukkasiin, vesi näyttäytyy turkoosina.

------------

Tämä postaus on kirjoitettu taas ihan Suomesta käsin. Matka Kanadaan oli kaiken kaikkiaan todella hieno. Vaikka meillä oli paikan päällä aikaa vain vajaa viikko, ehdimme nähdä ja kokea todella paljon. Etenkin loppumatkasta saimme nauttia upeista syyskeleistä ja Kanadan ruskasta. Monta juttua on siis tiedossa tänne blogin puolelle! Stay tuned!

p.s. Päivitin vähän blogin ulkoasua. Miltäs näyttää ja löytyykö bugeja? Pitäisi olla ainakin mobiilissa paljon toimivampi pohja.


Pysy matkassa mukana: